Asia johtaa toiseen ja tämän kohdalla yhteys allaolevaan
on selvä. Erik Satien Gymnopedies (1888) ja Gnoissiennes
(1889) ovat minun musiikkiani. Niissä on läsnä jokin
käsittämätön ikuisuuden kaiku, jokin, jota en ole näin puhtaasti
kohdannut koskaan missään muussa musiikillisessa yhteydessä.
Musiikki on pianomusiikkia, vähäeleistä, lähes minimalistista.
Gymnopediesien ja Gnoissiensien kohdalla tajuaa mitä merkitsee
nerokkuus sen suhteen miten viivyttää, viivyttää vähän
enemmän, rytmittää viivytyksiä ja hidastaa sille rajalle, jossa
liike muuttuu ajattomuudeksi ja samaan aikaan miettiä millä
voimakkudella painaa kosketinta. Voimakkuuden asteita on
periaatteessa ääretön määrä samalla tavalla kuin sekunnin sisälle
mahtuu ääretön määrä sekuntia pienempiä ajan pituuksia. Näistä
aineksista, lisättynä oikeiden sävelien, pianon kohdalla rajattujen
määrien, mutta toisaalta lähes rajattomien sävelyhdistelmien
löytyminen, syntyy se maailmankaikkeuden musiikki, jota kukaan
ei ole vielä alkuperäisen jälkeen tavoittanut uudelleen. Siinä on
ihmissäveltäjille tavoitetta. Sävelkulut ovat periaatteessa
yksinkertaisia, mutta Satie osoittaa mikä nerokkuus voi piillä
yksinkertaisessa. Mainitsemiani kappaleita voi soittaa eri tavoin
ja kuunnellessani muutamia eri versioita kappaleista, voi itse kokea
sen, mikä on omasta mielestä oikea tapa soittaa kappale.
No comments:
Post a Comment