Osibisa - Happy Children (1973 WB)

Eazybisa jazz-fusion.

fire: http://www.youtube.com/watch?v=JokwM3SG2UI

Orphan - Rock and Reflection (1973 London)

A harmless bag of rural based rock-pop-ballads from Boston. This is not quite my music, but i can though understand those who like this. Vocalist on some songs sounds a bit like Rod Stewart.
http://www.youtube.com/watch?v=XJI6sBKqFVk

Gary Ogan & Bill Lamb - Portland (1972 Elektra)

High quality singer-songwriter stuff.
kac: http://www.youtube.com/watch?v=s2fyL3kD5OQ

Orleans - S/T (1973 abc)

You never know what you get when purchasing a record for one euro on the flea. This time i got quite nice, laid back, well played The Eagles-style funk-reggae-country pop. Guitarist John Hall has played with Karen Dalton, Janis Joplin, some The Band guys and Little Feat for example and the drummer of the band Wells Kelly played with Blues Magoos. The two Hoppens have been professional session musicians too. Jerry Marotta, brother of Rick Marotta joined the Orleans later. John Hall still works with guitar.

Phil Ochs - Pleasures of Harbour (1967 AM)

Ensimmäisenä herättää huomiota se että tämä on vuodelta 1967, mutta soundit ovat kuin myöhemmiltä ajoilta. Onko tämä tuossa suhteessa ainakin amerikkalaisittain aikaansa edellä? Ensimmäinen sivu on sillisalaattia. Sillisalaatti on toki juhlaruokaa täällä pohjoisessa. En silti pidä tietyistä ekan puolen sirkusmusiikkiosista, mutta esim. barokki-pop -tyylinen aloitusbiisi "Cross My Heart" hyvä, samoin sitä seuraava saman tyylinen yli kuusiminuuttinen " Flower lady". Barokkipoppia tavallisesta popista tekee se, että mukana on sellaisia keskiaikaisia soittimia kuin fagotti, enklannintorvi ja harpsichord, joka tunnetaan tällä suunnalla nimellä cembalo. Phil Ochsin ääni on miellyttävä ja aidon kuuloinen. Loppujen lopuksi levyn ensimmäisen puolen konseptin rikkoo vain keskivälin ja lopun lyhyt sirkustunnelma, joten sillisalaatti oli ehkä turhan dramaattinen luonnehdinta. Toisella puolella luulen kuulevani mm. As Time goes By -tunnelmaa samoin kuin Blowin in The Wind. Jos viihdemusiikki voi olla musiikillisesti syvällisen viihdyttävää, niin tämä on jotain sellaista. Kakkospuoli kasvaa hienosti kolmen kahdeksan minuutin mittaisen kappaleen myötä mielessäni arvoitukseksi. The Crucifiction kruunaa albumin ja takaa optimistisen tunteen siitä, että voin edelleen löytää hyvää musiikkia, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut.

Phil Ochs - Tape From California (1968 AM)

Tape From California on hyvä folk-psych-pop -biisi. Miehellä on kohtalaisen kiinnostava ääni, mutta en kuolemaksenikaan saa päähäni, ketä toista laulajaa hän tässä muistuttaa. Tai sitten kappale itse muistuttaa paikka paikoin jonkun toisen jotain toista.

Oscar - Cobblestone Heroes (1976 DJM)

Jokin tässä albumissa saa minut positiiviselle tuulelle, vaikka se pääosin onkin sen tyylistä pehmorokkia, jota en yleensä osta hyllyyni. Albumilla on kuitenkin pari kappaletta, jotka tuoksahtavat lievästi progelta tai barokkipopilta. Kumpikin tyyli käy minulle, varsinkin kun mukana kuuluvat huilu, harpsichord, ksylofoni, saksofoni ym. puhaltimet. Cobblestone on harkitun laiskaa ja uneliasta ajankulua. Meininki on aidon ja helpon reinoa.

Orphan - Everyone Lives To Sing (1972 London Records)

Anteeksi vain, mutta tämä on aivan kamalaa musiikkia. Voi olla että kaikki elävät laulaakseen, mutta kaikki eivät taatusti elä laulamalla. Nämä pojat kuuluvat heihin. Ihan vinyylille asti ovat kuitenkin nonharmony lauluaan tallentaneet. Pakollinen perinteinen kantrin joiku saadaan kolmannessa biisissä naukuvan, kovin tosissaan olevan steel kitaran kera. Edes ripaus itseironiaa olisi pelastanut tämän, mutta nut ei ole paljon pelastettavissa. Kirjoitin edellisen tekstin viikko sitten, kun kuuntelin albumia ensimmäisen kerran. Seuraavana aamuna ajattelin ettei noin voi kirjoittaa ja poistin tekstin. Palaan tähän nyt viikkoa myöhemmin. Hyvä on että palasin ja kuuntelin uudestaan, sillä yllättäen kappaleessa Sad Eyes homma alkaa toimia. Joko pojat löytävät oman tyylinsä tai minä alan tottua epä-vireiseen laulamiseen. Mitä pitemmälle neula etenee urassaan, sitä paremmalta tämä alkaa kuulostaa. Harmonian puute alkaa tuntua persoonalliselta laulutavalta. Aitoa tämä ainakin on. Ei hemmetti, ei tätä pelasta vaikka yrittäisi olla kuinka positiivinen. Ps. Olen pahoillani poikien puolesta sillä albumilla on muutama erittäin hieno ja kaunis kappale, joissa myös laulu onnistuu, kun se joka osaa laulaa, laulaa ja toinen antaa vain äänitukea. Ne hukkuvat kuitenkin täytteeksi tehtyjen kappaleiden joukkoon. Hyviä biisejä pitäisi olla enemmän kuin täytteeksi laitettuja.

Oregon - Our First Record (vanguard)

Kun nyt olen suomalainen, tuli tätä kuunnellessa mieleen meidän Jukka Tolonen ja hänen debyyttinsä "Tolonen". Onkohan Jukka kuunnellut tätä tehdessään ensimmäistä ja samalla parasta levyään? Tolonen levyllä ei sitraa kovin paljon toki kuule, eikä tämä ole missään nimessä mikään siinä mielessä vertailukelpoinen, mutta eipä tarvitse Oregonin levyltä hakea kitaraa, jota taas Jukka soittaa. Yhtä hyvin voisin sanoa että kun olin vuonna 1976 Pori Jazz -festivaalilla kuuntelemassa Shakti orkesteria ja sama tunnelma on tässä siihenkin suuntaan. Itse asiassa tämä on universaalia musiikkia jota soitetaan löydetyn ykseyden tasolla, joten kaikki edelliset vertailut ovat turhia ja todistavat minun täydellisen asian tuntemattomuuteni musiikin suhteen. Tästä olisikin sopivaa vetäytyä takavasemmalle. Hieno levy. Erittäin!

On The Seventh Day - Sama (1970 Mercury)

Kukapa sotaa nyt kannattaisikaan...

Ohio Express - Mercy (1969 Buddah Records)

Ohio Express esittää tyypillistä Kasenetz-Katz tuottajaparin nasaalia purkkaa.

Osibisa - Heads (1972 MCA)

Yoko Ono - Season Of Glass (1981 Ono Music / Geffen)

Ei tarvitse norsun muistia muistaakseen että John L ammuttiin vuonna 1980. Tämä albumi on kansikuvista lähtien täynnä Onon tunnetta asian suhteen. Kansikuva on yksinkertaisuudessaan paljon kertova. Lennonin veriset lasit ja juomalasi puolillaan vettä, elämän peruseliksiiriä. Takakannen kuva viittaa siihen että elämä alkaa taas voittaa. Hieno albumi. Yllättävä, yllättävän hieno.

Mike Oldfield - Hergest Ridge (1974 Virgin)

Oldfieldimäistä temaattista kehittelyä Tubular Bellsin jälkipoltossa. En suostunut aikoinaan kuuntelemaan Oldfieldiltä TBn jälkeistä musiikkia sillä pelkäsin että se voisi jotenkin pilata asioita. Nyt kun aikaa on kulunut ja kuuntelen tätä ensimmäisen kerran, ymmärrän hyvin tuon aikaiset tuntemukseni. Nyt asialla ei ole enää samaa merkitystä ja toiseksi tämä Hergest Ridge vaahtoaa hyvin. Siinä on edeltäjäänsä raskaampi kantavierre. Luultavasti olin silloin kuullut tästä pätkiä ja koska musiikillinen rakenne on hyvin edeltäjänsä kaltainen, niin koin sen ehkä TB:n uudelleen lämmittelynä kera saundin joka ei tummuudessaan miellyttänyt. Nyt kuuntelen tätä mielelläni. Kestää useammankin kuuntelukerran. Voin kuvitella Miken koirineen vaeltelemassa inspiraation perässä Hergesin harjanteilla.

Mike Oldfield - Tubular Bells (1973 Virgin)

Tubular Bellsiä pitää kohdella hellävaroen. Sitä pitää lähteä tarkastelemaan 37 vuoden jälkeen siirtämällä itsensä tuohon aikaan. Olen hankkinut tämän albumilla vasta 1976, mutta muistan kuinka katselimme kaverin luoda televisiosta kun Oldfield esitti sen "livenä". En muista miten hän sen teki, oli luultavasti leikattu ja liimattu erillisistä yhden miehen sessioista. Yhden miehen orkesteria joka tapauksessa tuli ihmeteltyä. Aika ei ehkä ole kohdellut tätä silkkihansikkain, mutta, kun nyt siirryn ajassa taaksepäin... noin.. niin olen huoneessani ja kuuntelen tätä juuri saamaltani albumilta. Elämys on.... elämys on. Musiikki kasvaa ja kehittyy edetessään. Mukaan tulee uusia soittimia, jotka toistavat samaa teemaa. Tunnen jännitystä odottaessani seuraavaa soitinta. Tulee etäisen surullinen olo. Palaan takaisin nykyhetkeen. Bellsiä pitää kuunnella vuodessa 1973. En halua edes lasteni kuuntelevan tätä, sillä vastine olisi varmaankin: tylsää, pitkäveteistä, teennäistä roskaa. Tubular Bells oli kuitenkin aikansa edityksellisintä rokkia, jos sitä voi edes rokiksi kutsua. Saattoi olla silloin 1973 hieman yliarvostettu, mutta ei se silti ansaitse sitä aliarvostamista joka siihen nykyään kohdistuu. (9)