Tubular Bellsiä pitää kohdella hellävaroen. Sitä pitää lähteä tarkastelemaan 37 vuoden jälkeen siirtämällä itsensä tuohon aikaan. Olen hankkinut tämän albumilla vasta 1976, mutta muistan kuinka katselimme kaverin luoda televisiosta kun Oldfield esitti sen "livenä". En muista miten hän sen teki, oli luultavasti leikattu ja liimattu erillisistä yhden miehen sessioista. Yhden miehen orkesteria joka tapauksessa tuli ihmeteltyä. Aika ei ehkä ole kohdellut tätä silkkihansikkain, mutta, kun nyt siirryn ajassa taaksepäin... noin.. niin olen huoneessani ja kuuntelen tätä juuri saamaltani albumilta. Elämys on.... elämys on. Musiikki kasvaa ja kehittyy edetessään. Mukaan tulee uusia soittimia, jotka toistavat samaa teemaa. Tunnen jännitystä odottaessani seuraavaa soitinta. Tulee etäisen surullinen olo. Palaan takaisin nykyhetkeen. Bellsiä pitää kuunnella vuodessa 1973. En halua edes lasteni kuuntelevan tätä, sillä vastine olisi varmaankin: tylsää, pitkäveteistä, teennäistä roskaa. Tubular Bells oli kuitenkin aikansa edityksellisintä rokkia, jos sitä voi edes rokiksi kutsua. Saattoi olla silloin 1973 hieman yliarvostettu, mutta ei se silti ansaitse sitä aliarvostamista joka siihen nykyään kohdistuu. (9)
No comments:
Post a Comment