A bit Mike Oldfield like instrumental music by a founder of maybe a more famous English band called Gryphon. I've got Gryphons album "Gryphon" too, and can not hear any obvious musical relationshiph with this and that. This one may be a start of new way of seeing, but i have lost my fourth ear years ago and so have no possibility to get it. A bit disappointment, i have to say, this is. http://www.youtube.com/watch?v=2Vmck6btRHI
I have one Stoneground -album and Lynne was part of the band. Lynne was also a member of a psych group The Charlatans. I have seen The Charlatans mentioned as the first psychedelic rock group. Freeway Gypsy is not psychedelic stuff, but groovy blues and folky roots and you can imagine how glad i was to find it at a flea today for just 2 euros.
Hmmm... can't say anything yet. This was on my wishlist for some time and when i finally found it, it is not quite what presumed... There is a tiny Hobbit inside all of us. Just open your door and wait who will step out...
Mostly straight foward rock'n roll by Hurriganes. Yes, band's name, also known as "Ganes" is written with G instead of C. Their best known piece "Get On" won the first price on European Broadcasting Unit's competition named "European Pop Jury" in 1974. I was listening the radio that night and can recall being very proud of our Hurriganes at that moment. "Get on"'s lyrics are written and sung by Remu, the leader and drummer of the group, who apparently was not very home in English language writing the lyrics in a hurry by a kind of fonetic method. Englisman Michael Stanley picked them after hearing them in a gig and produced this sophomore album. It was recorded in the legendary Marcus Music Studios in Stockholm, Sweden. So the sound on this album is the best one could get around here in 1974. Bands debut album - by the way - was produced by Måns Groundstroem, the long-term bassist of progressive rock group Wigwam. Ganes' guitarist Albert Järvinen was without doubt a very good guitarist who did not make a number of himself. Hugo "Cisse" Häkkinen was the man just fit for purpose playing base and being the showman of the band. They both sadly died quite young. Love Records was a sort of underground label in Finland and they mostly published prog and some other odd stuff. I thing it is odd enough that they they recorded Hurriganes. Or maybe it isn't because their first producer Groundstroem's band Wigwam recorded many years on that label. Many of the records on "Love" -label are rare and sought after in Finland today. I'm not a big fan of Ganes, but this "Roadrunner" is one essential stone in the basement of Finnish rock. I finally purchased it on vinyl not until today and proudly added in my "poop" vinyl collection. "Get on" has always been my secret love. Maybe Carolina Hurricanes could choose "Get on" played every time they get a goal. Remu be goode... Kävin muuten heidän keikoillaan ainakin Huittisten Huhkolinnassa ja Punkalaitumen Särkässä silloin kun bändi oli kuumimmillaan.
En ole koskaan ymmärtänyt yhtyeen Three Dog Night musiikkia, joten päätin kokeilla olisiko yhtyeen laulusolistin musiikki erilaista. Levyn musiikki on pääosin tyyliltään carage-psych-humppaa. Oletusarvo ei välttämättä ole kummoinen ja vaikka musiikki ei sinänsä olekaan mitään mieltä räjäyttävää, niin Huttonin positiivinen ja vähän huumorinkin kautta välittyvä asenne tekemiseen tekee albumista mukavan kuunnella. Kappale "Roses and Rainbows" ylsi jonkinasteiseksi hitinpoikaseksi asti. Iloisen tiivis ja hyvävauhtinen pläjäys koko albumi.
Albumin hienoin kappale on yli 9-minuuttinen "The All Electric Fur Trapper". Muu luonnehdinta bändille kuten edellä sen toiselle albumille (alla). Yhtäläisyytenä edellä eli alla esittelemääni albumiin on myös se, että molemmat päättyvät kauniiseen balladiin. Kerrankin on niin, että yhtye ei laita kakkospuolen loppuun jotain ylijäämämateriaalia, vaan kunnon biisin. Minulla on tämän iltapäivän jälkeen oikein hyvä tunne yhtyeestä Help Yourself.
Oudon kaksijakoinen albumi. Bändiä luonnehditaan samalla tavalla eri nettiyhteyksissä: se on joko countrya tai psykedeelistä rokkia. Levyllä tuo kuuluu sillä tavalla, että lyhyet 3-4 -minuuttiset kappaleet ovat enemmän joskin silti aika lievästi kantriin päin, mutta pitkät 7 ja 12 -minuuttiset sisältävät mielenkiintoisia jopa psycheen viittaavia elementtejä. Kun törmään outoon levyyn levykaupassa, minulle suositus ostaa se on jos siinä on yli neljäminuuttisia kappaleita. Albumin paras kappale onkin 12-minuuttinen "Reaffirmation". Levyn kantriaines ei ole liiaan syvällä turpeessa, mistä johtunee se että sinänsä riskaabeli tyylikirjo ei keikuta liikaa tätä venettä. Riittääpähän jännitystä kumminkin puolin. Albumin päättävä kaunis balladi "Passing Through" on mielestäni myös oikein hyvä. LaidBack music. http://www.youtube.com/watch?v=Gcu010A-LSc
Vapaasti kääntäen takakannen tekstistä: "Tämä on uusi muusikin soundi, ei pelkästään äänikikkailua kuten tähän asti, vaan Moog-syntetisaattorille sävellettyä musiikkia. Hyman ja Command Records esittelee ei vain sitä mitä on, vaan mitä tulevaisuuden musiikki tulee olemaan." Takakannen teksti on joko tahallisen yliampuva mainos tai sitten he ovat tosissaan. Toisaalta - levy on vuodelta 1969 ja Moog melko uusi laite, jota monet space- ym. progebändit käyttivät myöhemmin lähestulkoon kyllästymiseen asti. Moogin piti osoittaa populaarimusiikin uusi suunta, mutta voiko yksittäinen soitin koskaan saada aikaan mitään sellaista... Levy on mielenkiintoista kuunneltavaa ja sen ehkä suurin vaikutus kuulijaan nyt, on auttaa hahmottamaan 70-luvun alkupuolen progea yhden soittimen näkökulmasta. http://www.youtube.com/watch?v=25IiJ5JgBtM
Kevyttä urkuprogea jonka kuluessa muutama Zappa-riffi ilahduttaa. Asiat etenevät alkuperäissuunnitelman ja soittotaidon mukaan niin kuin pitääkin. Muinaismusiikkiin jämähtäneenä minä pidän tästä albumista. Pitkät temaattiset kappaleet ovat paikoin klassisen musiikin tyyliä. Mies on myöhemmin kunnostautunut elokuvamusiikin alueella. Mielenkiintoinen tuote kaiken kaikkiaan. Vaikutteita lienee saatu Englantilaisesta progesta sieltä täältä poimien, nimiä mainitsematta, paitsi eniten ehkä ehkä Emerso, Lake & Palmerilta. Kun tätä kirjoittaessani kuuntelen levyä koko ajan samalla, niin kuin on tapanani, niin levyn meininki paranee koko ajan. Käänsin juuri kylkeä (siis levyn) ja tuntuu että homma senkun paranee. Näiden sattumien vuoksi sitä jaksaa edelleen kiertää levykauppoja. Alkuprogen harrastajille tästä luulisi olevan iloa. Paitsi että ei löydy CD:llä. Very interesting album indeed.
Englantilainen bändi, joka kuuntelun perusteella voisi olla Amerikkalainen. Kantri-folk-pop pohjalta mennään, noin periaatteessa, paikoin hieman Eagles-tyyliinkin. Albumin aloittava "Dreamer" ja varsinkin viimeinen, 9-minuuttinen "Lady Of The Birds" tavoittelevat progressiivisen rokin muotoja. LoTB liikkuu jopa psychen rajamailla. Yhtye ei koskaan lyönyt itseään ihan läpi, vaikka pääsikin niin lähelle, kuin lämmittelemään mm. Led Zeppelinin konserttia. Soittajien myöhempiä bändejä: Mick Cook (d) - Groundhogs, Cliff Williams (b) - AC/DC, Laurie Wisefield (g) - Wishbone Ash. Post Scriptum: Nyt kun olen kuunnellut albumin uudestaan pariin kertaan, niin vaikutelma sen kuin paranee ja varsinkinkin koko kakkospuoli on hieno, yhtenäinen kokonaisuus. Olen ns. albumi- tai konseptimiehiä ja pidän pitkistä ehyistä kokonaisuuksista, joissa on kuitenkin paljon sisäistä vaihtelua. http://www.youtube.com/watch?v=NjidSWwdqIQ
http://www.youtube.com/watch?v=Gwfgoac6kTE&feature=related
