Anteeksi vain, mutta tämä on aivan kamalaa musiikkia. Voi olla että kaikki elävät laulaakseen, mutta kaikki eivät taatusti elä laulamalla. Nämä pojat kuuluvat heihin. Ihan vinyylille asti ovat kuitenkin nonharmony lauluaan tallentaneet. Pakollinen perinteinen kantrin joiku saadaan kolmannessa biisissä naukuvan, kovin tosissaan olevan steel kitaran kera. Edes ripaus itseironiaa olisi pelastanut tämän, mutta nut ei ole paljon pelastettavissa. Kirjoitin edellisen tekstin viikko sitten, kun kuuntelin albumia ensimmäisen kerran. Seuraavana aamuna ajattelin ettei noin voi kirjoittaa ja poistin tekstin. Palaan tähän nyt viikkoa myöhemmin. Hyvä on että palasin ja kuuntelin uudestaan, sillä yllättäen kappaleessa Sad Eyes homma alkaa toimia. Joko pojat löytävät oman tyylinsä tai minä alan tottua epä-vireiseen laulamiseen. Mitä pitemmälle neula etenee urassaan, sitä paremmalta tämä alkaa kuulostaa. Harmonian puute alkaa tuntua persoonalliselta laulutavalta. Aitoa tämä ainakin on. Ei hemmetti, ei tätä pelasta vaikka yrittäisi olla kuinka positiivinen. Ps. Olen pahoillani poikien puolesta sillä albumilla on muutama erittäin hieno ja kaunis kappale, joissa myös laulu onnistuu, kun se joka osaa laulaa, laulaa ja toinen antaa vain äänitukea. Ne hukkuvat kuitenkin täytteeksi tehtyjen kappaleiden joukkoon. Hyviä biisejä pitäisi olla enemmän kuin täytteeksi laitettuja.
No comments:
Post a Comment