Tarkoitukseni oli alunperin jättää nämä pyhimmät eli Zappat sinne loppupuolelle, mutta on niitä tullut jossain kohdin jo otettua esille ja kun nyt halusin kuunnellal tuolta alta tulevalla jatkumolla häntä itseään, niin päädyin Grand Wazoohon. Omistan n. 40 Zappaa vinyyleillä ja samat plus muita CD:llä. Zappassa pidän eniten siitä kun hän ei puhu liikaa, soittaa kitaraa ja antaa bändin hoitaa sen homman minkä on sille opettanut. Tällä albumilla ei puhuta eikä lauleta. Musiikki on zappajazzia. Albumi on Zappa-aikakauden varhaiselta keskiajalta ja asiasta tietävät sanovat sen olevan jazzrokkia, jazzfuusiota tai bigbandia. No sitähän se on ja kaikkea samalla kertaa. Muistan että kaverini isoveljellä oli tämä ja kun sanattoman sopimuksen mukaan emme kaverini kanssa voineet ostaa sitä, mikä jommankumman hallussa jo oli (mikä ihme sekin loppujen lopuksi oli, paitsi rahan niukkuus ja sen maksimointi että kumpikin pääsee kuntelemaan budjettien rajoissa mahdollisimman kaikkea) niin hankin tämän vasta paljon myöhemmin. Oli pakko saada sekä vinyylinä että CD:nä. Tätä nyt kuunnellessa tulee ajatus, että Zappa oli musiikillinen intuitionisti, joka tunsi amerikkalaisen jazzin ja sen aikaisen rokin ja löysi niistä niiden tavallaan totisen-humoristisen tason, jota otsaryppymiehet eivät koskaan omissa tekemisissään havaitse ja laittoi ne muistiin ja kuuluville omassa tulkinnassaan siitä kevyen musiikin hetkestä. Edellinen ajatukseni voi olla toisaalta syvällisin analyysi Zappasta ikinä tai sitten pelkkää soopaa. Tai ehkä jotain siltä väliltä. Nyt kun käänsin levyn ja pääsin itse Cleetus Awreetus-Awrightusiin niin olen albumin ytimessä. En pimeyden, vaan nerouden. Erittäin tyylikästä rockjazzia hienolla, ammattitaitoisella porukalla toteutettuna. Zappa osasi valita sen hetken ns. kuumimmat pelaajat joukkueeseensa ja tässä on tulos. Ainoa syy, miksi en anna tästä täyttä kymppiä, on se että tämä ei ollut omassa perukokoelmassani 70-luvulla ja perusitkuefekti jää minulta puuttumaan. (9,8)
No comments:
Post a Comment