Bluesikasta hardrokkia esittävä, omituisesti pukeutunut bändi Lontoosta. Pukeutumisesta tulee mieleen Tom Of Finland ja 80-luvun Village People, mutta musiikki on erilaista kuin kummallakaan. Kappleiden nimet ovat sellaisia kuin: Koko paljon rakkautta/ Mitä on ja mitä ei koskaan pitäisi olla/ Sitruunalaulu/ Kiitos/ Sydämensärkijä/ Elävä, rakastava neitonen/ Puhu kuin papupata/ Mafioso Jorma tai valkoinen valas/ Kanna se kotiin. Tämä on kovien poikien discomusaa. Voin kuvitella kustomoidut, pitkähaarukkaiset Harrikat Öysterin pihalla. Poikien äiti on myös mukana peräänkatsojana. En tiedä mitä kaikkea jää kertomatta, mutta lopulta laulaja onnistuu karkaamaan kiduttajiltaan. Rumpali koettaa kannustaa häntä, mutta joku on ilmeisesti tahallaan virittänyt kalvot liian löysälle, jolloin efekti jää yhtä löysäksi. Sitäpaitsi on vaikea pysyä rytmissa kun kalvo ei ponnahduta pampulaa takaisin tarpeeksi nopeasti, vaan rumpali joutuu osallistumaan vastaliikkeeseen, voimistamalla sitä, jolloin seuraava isku on jo auttamatta myöhässä. Tämä taas vaikuttaa seuraavaan iskuun jne... Kakkospuoli ja samalla koko albumi päättyy veikeään huuliharpun vinkaukseen. Onhan se huuliharppu? Kokonaissaldona sanoisin musiikin olevan viritetty samalle Volkkarin moottorin taajuudelle, jota amerikkalaiset käyttivät Harrikoissaan. Jos joku nyt ajattelee, että yhtyehän on englantilainen, niin vastaan siihen, että pikkumaisia ihmisiä kyllä mahtuu maailmaan, mutta ei minun maailmaani. Filosofikin sanoo, että siitä miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten niiden tulisi olla. Jätän pohdittavaksenne erään dualismia ja idealisimia ja realismia kartoittavan kysymyksen: Jos kaukaisessa metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, niin lähteekö siitä ääni?
No comments:
Post a Comment