En koskaan innostunut tästä Zappan livestä, syynä ainakin taas tämä p:n-jauhaminen. Puheen sijaan saisi soittaa. Muutama hyvä hetki, hyviksi tunnettujen kappaleiden kanssa, mutta muuten ehkä Zappan lama-aikaa. Ei se mitään, pian alkaisi musiikillinen ja soitannollinen kultakausi. Zappan oli vaikea löytää muusikoita, jotka olisivat toteuttaneet hänen sävellystensä aivoitukset. Hänen porukoissaan ei vallinnut demokratia, vaan diktatuuri. Zappa oli yksinvaltias, koska bändi ei yleensä kyennyt hänen ajattelunsa ja nuotitustensa tasolle. Zappa vain sanoi miten soitetaan ja sitten harjoiteltiin, harjoiteltiiin ja harjoiteltiin.... Seitsemän päivää viikossa ja viisi tuntia päivässä sanoo mies itse haastattelussa, joka löytyy Ylen arkistosta. Vuosi 1974 Tampere ja Helsinki. Vaikka tällä albumilla on hyviä muusikoita, Ansley Dunbaria ja Ian Underwoodia myöten, niin silti kokonaisuus ei mielestäni ole kuin vasta alkusoittoa sille, mitä olisi tulossa parin vuoden kuluessa. Päästyäni pitkästä aikaa tämän ekan puolen loppuun, täytyy myöntää, että kuulostaakin paremmalta kuin ennakkomuistot antoivat muistaa. Willie the Pimp toimii hyvin. Vuosille n. 1972-1976 Zappa löysi kiinteän porukan, jota hän sai harjoituttaa pitkään ja joka loi jotain, mitä mikään muu ryhmä ei ole populaarimusiikin historiassa saavuttaanut. (8,1)
No comments:
Post a Comment