Albumi oli menossa ennakkoesitykseen eetteriin ja John Peel halusi tietää minkä nimen hän kuuluttaa. Albumilla ei ollut vielä nimeä, niinpä Ron Geesin osoitti Watersille pöydällä ollutta The Evening Standard -lehteä ja kehotti etsimään siitä sopivan nimen. Waters huomasi lehdessä jutu, jossa kerrottiin odottavasta naisesta, jolla oli atomikäyttöinen sydämentahdistin. Otsikko oli Atomheart Mother. Albumin äänityssessioiden aikana Syd Barret kuljeskeli studiossa, koska oli kuullut Pink Floydin tekevän uutta albumia. Barret ei tehnyt mitään levyn eten, oli vain tavalliseen tapaansa läsnä, mutta poissa. Hänestä oli tullut puolijumala, jonka arvo kasvoi sitä mukaa kuin hän oli tekemättä mitään. Ron Geesin vaimoineen toimi takapiruna projektille ja mukana oli muutamia sessiomuusikoita, lähinnä päättäväinen vaskiryhmä, joka ei halunnut soittaa mitään "tyhmää". Yhtye halusi kannen olevan ehdottoman epäpsykedeelinen. Thorgerson oli kuullut ystävänsä sanovan Andy warholin lehmätapettia tavallisuuden huipuksi. Sitten lähdettiin metsästämään sopivaa lehmää. S.T. päätti kuvata löytämänsä lehmän koulun oppikirjoista muistamallaan tavalla. Lehmästä oli tulla koko albumin kantava teema, sen eri osiot oli määrä nimetä lehmäaiheisin nimin. Jälkikäteen keksittiin vielä erilaisia yhteyksiä maaäidin ja lehmän välille. Lehmän nimi oli muuten Lulubelle III ja sen omisti farmari Arthur Chalke. Atom Heart Motherin oli tarkoitus olla rock-ooppera samaan tapaan kuin Deep Purple tai ELP olivat lähentyneet klassista puolta. Gilmour on myöhemmin sanonut albumin olevan pelkkää roskaa ja yhtyeen olleen noihin aikoihin todella alamaissa. Levy myi kuitenkin huiput. Taisi Barretin studiossa kuljeskelu olla tehokkainta myynninedistämistä. Huhu kulki ja kaikkihan sen tiesivät, että Syd oli remmissä. Poissaolevan neropatin henki leijuukin vinyylin yllä. Eniten ole aina pitänyt kappaleesta Summer '68. Kun 70-luvun alussa kuulin albumin kaverini isoveljellä, jätti se itsestään aika mystisen vaikutelman. sanaa psykedeelinen en ollut vielä kuullutkaan. Kuuntelen sen vieläkin mielelläni, mutta mystiikka siitä on kadonnut viimeistään luettuani kirja Pink Floydin odysseija. Klassikko kaikesta huolimatta. Jotkut on tähän ihan hulluina. (8,6)
No comments:
Post a Comment