Yksi yhtyeen mielenkiintoisimmista levyistä. Kaunis, melodinen, sodanvastainen Come Away Melinda katkaisee sopivasti ykköspuolen Iron Maiden tyyppisen alun. Sitä seuraava Lucy Blues ei ole enempää kuin perustasoa. Kakkospuolella miellyttävät I'll Keep On Trying, jossa Box pääsee irti. Koko albumin kappaleista pidän eniten sen lopettavasta Wake Up. Tämä debyyttialbumi on yllättäen yhtyeen progressiivisinta. Haluan täsmentää: tämä olisi korkeintaan protoprogea, mutta ajattelenkin niin että he olivat tässä vaiheessa 1970 tienhaarassa valitsemaan tulevan suuntansa. Minulle "olla progressiivinen" ei tarkoita samaa kuin soittaa musiikkia, joka tiettyjen yhtyeiden kautta tunnistetaan sellaiseksi. Albumi on monipuolinen näyte yhtyeen osaamisesta. He olisivat voineet edetä mihin suuntaan tahansa ja onnistuneet, ainakin tällä kokoonpanolla. Kannattaa kuunnella yleensä täysin huomiotta jäävä Wake Up. Mitä pitemmälle pääsen, sitä varmempi olen, että Wake Up on albumin paras biisi ja yhtyeen kaikkien aikojen parhaita. On mukavaa kuvitella, millainen Heep meillä olisi, jos he olisivat ottaneet tuon kappaleen jazz-rock tyylin perustyylikseen. Luultavasti ei niin tunnettu, mutta laadukkaampi. Haluan edelleen toistaa, että yhtye olisi kyennyt vielä paljon suurempiin saavutuksiin, kuin mikä toteutui. Olisivat vain aika lailla köyhempiä mutta ehkä vinyylikeräilijöiden kulttikohde. Tosin tämä nyt puheena oleva albumi on sekin sitä, mikäli tahtoo alkuperäisen spiraalivertigon. (8,3)
No comments:
Post a Comment