Olin jo varautunut haukkumaan tämän jo vuosia kuuntelemattomana odottaneen khs -ostokseni, mutta kun tuli muuta väliin ja levy sen kun pyöri, niin tämän hetken tajunnavirrallinen fiilikseni on, ettei tämä kuulosta yhtään siltä saarnaavalta Dylanilta, jonka tunnen. Tää on leppoisaa laulelmaa ilman sen kummempaa ohjausta johonkin. Mukava pakoton tunnelma. Ei helkkarissa, nyt huomaan että koko inhoamani The Band on taustalla... No ehkä nämä kaksi yhdessä tasapainottuvat ja tuloksena on hienoa medicorea. Ps. Ei hei huuliharppu kuitenkaan yksistään tee musiikista "syvällistä", se vain kuulostaa siltä, kuin olisi syvältä. Joskus vaan tuntuu että kun varsinainen sanoma alkaa käydä vähiin, niin soitetaan pätkä huuliharppua ja albumi pelastuu.
No comments:
Post a Comment