Psykedeelistä bluesrockia. RYM:ssa tämä saa aika huonot, tai ainakin mielipiteet jakavat arviot, johtuen ehkä vertailuista joihinkin yhtyeen edellisiin albumeihin. En ole koskaan ollut kauhean Love -fani, joten ehkä siitä johtuen tämä ei tunnu sen huonommalta kuin muutkaan sen albumit. Jimi Hendrix soittelee luuttuaan avausbiisillä, muttei onnistu pilaamaan mitään. Tämä on ihan kelvollista jytää, ilman sen kummembia fiboja. Nyt on pakko selittää viime aikaisia Jimi Hendrixiä kohtaan esittämieni kriittisten mielipiteitteni taustoja: Tottakai jo nuorena kloppina tiesin että JH on tosi kova jätkä ja kitaristi ja vielä neekeri. Aina kun kuuntelin hänen musiikkiaan, muisti että on tosi kova juttu ja hyvä kitaristi. Astuin mukaan yleisesti hyväksyttyyn mielipidevirtaan. Jimi on kova! Oikeasti en koskaan kuullut hänen soitossaan mitään erityisen kovaa tai suurta. Olin siis tyhmä, joten sen ymmärtäessäni olin edes sen verran viisas että pidin suuni kiinni ja myötäilin. Itse asiassa en koskaan ostanut mitään Hendrixiä. Pari vuotta sitten päätin palata uudestaan miehen tuotantoon. Ajatukseni oli että ehkä olisin kypsynyt ja aikuistunut löytämään tieni sen sokean kulman taakse. Ostin Cd:n Bold Axis tai jotain ja kuuntelin hartaudella, enkä ikävä kyllä löytänyt kuin teennäistä, ajankohtaan nähden jäljessä tulevaa paskaa. Varmuuden vuoksi olen kuunnellut sen uudestaan pari kertaa, eikä se siitä mihinkään liiku. Vähän omia ajatuksia ja lainatutkin vain pintaa. Sitten kuuntelin Electric Ladylandin eikä sekään. Ihmiset ovat antaneet huijata itseään. Kuuntelin Axisin juuri ja myös Electic Ladylandia ja Are You Experiencedia. Olen edelleen samaa mieltä. Kitarointi on samaa monotonista tekofiksua kuten hänen laulunsakin. Joukossa on toki hyviä biisejä. Taisi pärjätä sillä kun hippiaikana oli edetty siihen että mustia täytyy tasa-arvoistaa (mikä sinänsä oli täysin oikein) ja kun tuli tilaisuus löytää ensimmäinen musta nuorisosankari, niin tässähän se oli. Sankari hän oli, mutta ei niin sankari kuin yleinen massaharha antaa edelleen ymmärtää. Kuunnelkaa ihmeessä uudella asenteella ja saatte jopa paremman fiiliksen: ei tartte odottaa jotain ylimaalista ekstaattista katharthista. Onhan Hendrix hyvä. Jos joku nyt tähän edettyään luulee, että minä luulen että hän oli Love -yhtyeen kitaristi tms, niin kelaapa muutama rivi takaisin ja koeta löytää. Särkijä päälle niin tulee särmää. Sevverran vielä tähän että oma suosikkini kaikkien aikojen parhaaksi kitaristiksi on Zappa, Frank Zappa.
No comments:
Post a Comment