Igor Stravinsky 1882-1971

Kun haluan puhdistaa mieleni kaikenlaisesta rock saastasta, laitan Igor lautaselle. Hän on mestarien mestari. Master of the masters.

Big Boy Pete - Homage To Catatonia The Psychedelic Adventures of Pete Miller

www.bigboypete.com

The Greatest Show on Earth - Horizons (1970 Harvest)

Hienoa progressiivista rockia jazz ja blues maustein. Tämä on parempi kuin heidän seuraava, "Going Easy" levynsä. Miksi GSoE ei kuulu suurten progebändien joukkoon? En minä vain tiedä. Ehkä se jokin sittenkin jää puuttumaan, mutta hienoa työtä joka tapauksessa.

McDonald and Giles - McDonald and Giles (1970)

Hienoa progressiivista rockia kolmelta King Crimson mieheltä. Suuri osa kappaleista on tehty vuonna 1969 eli samaan aikaan kuin Crimsonin kaksi ensimmäistä levyä julkaistiin. Vaikka King Crimson olikin Frippin bändi, niin Gilesin veljekset ja multi instrumentalisti McDonald ovat saaneet tälle ainoalle albumilleen kasaan hienon kokoelman musiikkia, josta pidän jopa enemmän kuin itse Frippin. Mukana myös Steve Winwood ja tuntemattomampi Michael Blakesley. Sävellykset ovat yhtä lukuun ottamatta McDonaldsin kynästä.

Eden's Children - Eden's Children (1968)

Raskaan puoleista psykedeelista rockia vetävine sumeine kitaroineen. Soitossa maistuu myös kevyt jazz poljento. Sävellykset eivät ole ehkä kovin kummoisia, mutta yhtye on tosissaan ja soittaa hyvällä draivilla.

The Tangerine Zoo - Sama (1967 Mainstream)

Vahvasoundista garage psykedeliaa. Fuzzy kitara ja määrätietoinen urkusoundi vievät rytmi-iloittelua eteenpäin suuntaan, josta ei aina ole ihan varmuutta, mutta juuri tuo jonkin asteinen jammailufiilis lisää vain mielenkiintoa tätä kohtaan. Välillä mennään latinorytmien puolelle. Mielenkiintoinen levy jonka uskon pyörivän lautasellani useamminkin.

The Pretty Things - S.F. Sorrow (1969 Rare Earth)

Onpa hieno levy! Beatlesmaista, mutta voimallisempaa psykedeelistä poppia vahvalla fuzzy kitaralla ryyditettynä. Menee kuuntelulistani kärkeen.

Renaissance - Novella (1977 Sire)

Renaissancelta kaksi on yli muiden: heidän debyyttinsä ja tämä. Novellan seestynyt kiireettömyys tekee vaikutuksen. Näytöt on annettu, nyt voidaan nousta ylisuorittamisen yläpuolelle eli palata perusasiaan. Sen kanssa he ovat sulassa sovussa tällä hienolla levyllä. Paras kokonaisuus ei aina synny kaikkien mahdollisten osien summana, vaan uskalluksesta valita oikeat osat. Tässä he ovat uskaltaneet tehdä niin.

The Moody Blues - On The Threshold of a Dream (1969 Deram)

Hieno levy.

Gregg Allman - Laid Back (1973 Capricorn)

Vatsa täynnä meksikon pataa heittäydyin selälleni sohvalle ja tähän rentoon fiilikseen taidan nukahtaa Allmanin kanssa....

Bobak, Jons, Malone / Motherlight - Motherlight (1969, tämä re Timeless)

Toimii minun kohdallani oikein hyvin. Mukana Wilson "Wil" Malone. Melodista taiderockia lievällä psykedelisellä mausteella.

Leigh Stephens - Red Weather (1969 Philips)

Omistan molemmat tämän entisen Blue Cheer yhtyeen jäsenen soololevyt. Noista kahdesta tämä on parempi. Jätin tämän äänitteen tällä viikolla hankkimistani viimeiseksi esitellä blogilla kahdesta syystä: se on mystinen levy aina kansikuvaansa myöten ja toinen syy on, että se on mystinen levy aina kansikuvansa myöten. Musiikki osoittautuu onneksi myös sen verran psykedeeliseksi ja omaperäiseksi että levyn esittelemisen jättäminen tähän loppuun oli kuitenkin oikea ratkaisu. Tämä ei ole musiikillisesti paras tänä iltana blogille laittamistani, mutta ehkä kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista. Niin, määritelmällisesti tämä on psykedeelistä rockia.

Cupid's Inspiration - Yesterday Has Gone (1968 Nems)

Amerikkalaista musiikkia vaihteeksi. Erona englantilaiseen on kankea mahtipontisuus. Siitä huolimatta Cupid's Inspiration on oikein hyvää kuuntelumusiikkia. Mahtipontisuus on tehokeino ja alleviivaus ja kun se kuitenkin pysyy alle sietokyvyn ylärajan, niin ongelmaa ei ole. Odotin tältä enemmän. Ok joka tapauksessa.

The Greatest Show On Earth - The Going's Easy (1970 re Emi Harvest)

Hyvää progressiivisen rockia. Ja minä kun en ollut kuullut ennen kuin nyt tästäkään yhtyeestä mitään, vaikka uskon olevani jonkinmoinen progressiivisen rockin tuntija. Onko näitä vielä paljonkin piilossa? Luultavasti ja toivottavasti! Mihin tässä vielä ehditään ennen kuin NukkuMatti tänä iltana saapuu, jos laatu loppua kohden nousee tätä vauhtia. Nämä ovat siis tämän viikon hankintojani, joita nyt kuuntelen. Tämä yhtye on aivan huippua. Miksi kukaan ei ole kertonut minulle tästä mitään? Unohdettu helmi ja jalokivi ja mikä vaan? Sen verran on vedettävä takaisin nyt seuraavana päivänä, että loistavan alun ja ensimmäisen puolen jälkeen taso ei pysy yhtä hyvänä toisella puoliskolla eikä loppuun asti.

Love Affair - New Day (1971 CBS)

Yksi minun top 10 albumeistani on Jethro Tullin "Thick As A Brick" ja nyt minä kuulen tässä paikoin jotain siitä. Eikä se johdu pelkästään siitä, että tämä yhtye käyttää huilua kuten Anderssonkin. Eikä siitäkään, että minä nyt voin kuulla ihan mitä vain, mitä kukaan muu ei kuule. Englantilainen soundi kuulostaa amerikkalaisten soundien väliin mukavan pehmeältä ja notkealta. Hienoa progressiivista psykedeelistä rockia tämä on. Siis erittäin hienoa ollakseni kiroilematta edes tehokeinona. Hieno! Mitä ihmeen jargoonia tämäkin kirjoitukseni nyt taas on. Ilta kaatuu kohti yötä...

Jean-Luc Ponty - King Kong / J-L-P Plays The Music Of Frank Zappa (1969 Liberty Records)

Aivan upea levy. Olen koko ikäni kuunnellut Zappaa ja hänen yhtyeensä viulisti soittaa tässä tuttuja kappaleita. Hieno äänite (paitsi että juuri kun kehun, niin jumitti paikoilleen, kele.. grrrr!!!). Zappan musiikki ja Pontyn viulu, kosminen taivaani maan päällä, kaikenlaisista jumituksista huolimatta. Mukana myös Zappa itse kitarassa ja kestosuosikkini George Duke. Todellinen herttua. Ian Underwood myös.

Cashman, Pistilli & West - Bound To Happen (1967 abc)

Ihan kuin Moody Blues ennen kuin oli Moody Blues. Kevyttä poppia, mutta soundissa ja sävelkuluissa ja soundeissa on paikoin ja jossain määrin jotain samaa kuin Moody Bluesissa, ehkä laulajan ja laulajien stemmat myös. Kukaan muu ei varmaan kuule tässä samoin, mutta ei se mitään. Kuka tämän levyn sitäpaitsi muistaa joskus edes kuulleensa. Voin sanoa turvallisesti ihan mitä vaan... RYM antaa aika huonot arviot mutta ei tämä niin huonoa ole. Ihmettelen mitä ihmeen vaikkukorvia siellä on ollut liikkeellä. Hyvin kuunneltavaa unipoppia.