The Innocence - The Innocence (1967 Kama Sutra)

Innocence on nimensä mukaisesti viattoman aurinkoista Amerikan-poppia. Hyvän tuulen musiikkia ilman sen syvempää sanomaa. http://www.youtube.com/watch?v=yDm-vwxe-4M&feature=related

Game - Long Hot Summer (1971) Game (1969)

Löysin yhtyeen toisenkin albumin, joka on vaihteleva sekoitus epäkiinnostavaa aor-tyyliä, kun joukkoon mahtuu pari-kolme kohtalaisen kaunista sävellystä. Soitto on sinänsä taidokasta, mutta kun sävellykset eivät erotu mitenkään edukseen tavanomaisen yläpuolelle, niin... Yhtyeen ensimmäinen albumi Game sen sijaan kannattaa tsekata, mikäli kohdalle sattuu, kohtuulliseen hintaan.

Grail - Grail (1970)

Jotenkin teennäinen vaikutelma välittyy ainakin alussa, mutta kyllä tätä nyt kuuntelee. Progressiivista rokkia joka tapauksessa ja vaivaa on nähty tämänkin eteen. Graalin maljaa ja muuta symboliikkaa. Musiikki yllättäen paranee edetessään. Toisen puolen toinen kappale "Sunday morning" kertoo yhtyeen potentiasta enemmän kuin yksikään minuutti ennen sitä. Loput onkin sitten melkein pelkkää ragaa.

Hollies - Hollies Greatest (1968 Emi)

So.... mitähän uutta ja järkevää sanottavaa luulisin keksiväni tämän yhtyeen kohdalla? Kuulostaa vähän Beatles yhtyeeltä. Siis hyvin vähän. Poppia.

Frank Zappa & The Mothers Of Invention - Weasels Ripper My Flesh (1971 Reprise)

Kiinnostava psykologinen ilmiö: en ole koskaan pitänyt tätä Zappan albumia kovinkaan kummoisena. Olen omistanut sen vain CD -versiona ja kuunnellut harvoin. Tämä on ollut myös ainut vinyyli, joka on puuttunut omistamistani Zappan noin 35 ensimmäisen joukosta. Niin, se psykologinen ilmiö on se, että nyt kun sain tämän käsiini vinyylinä ja laitoin se lautaselle, tuntui kuin en olisi edes kuullut tätä koskaan ennen. Soundit ja koko juttu on ihan toista kuin sillä pienellä kiiltävällä disketillä. Onko kyseessä vanha Pavlovin mukainen ehdollistuminen, niin että vain vinyylin soundi kuulostaa oikealta? No on, perkele! Ja iso 40cm x 40 cm pakkaus käsissä. Kuka kaipaa noita compact disceja, joiden tekstiäkään ei näe kuin suurennuslasilla? Weasels... on paljon parempi albumi kuin muistinkaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen löysin uuden Zappa -albumin, vaikka se onkin ollut minulla kaiken aikaa. Kannatti poiketa Tampereella Mikan putiikissa.

Simon & Garfunkel - Sounds Of Silence (1966 CBS)

Tämä kuuluu niihin albumeihin, jotka luulee tuntevansa, koska tuntee muutaman siltä muutaman kappaleen. Minulle oli täydellinen knock-out huomata kuinka hyvä albumi on kokonaisuudessaan. Riippumatta siitä mitä musiikkia kuuntelee ja arvostaa, niin tämä on harmonisuudessaan lähes täydellinen. Psykedelisen musiikin keräilijä voi myös mielestäni liittää tämän kokoelmaansa ihan ilman huolta. Kaikkea sitä kuulee ja onneksi kuulee ja parempi myöhään. Lähes täydellinen albumi.

Jesse Colin Young - Love On The Wing (1977 WB)

Hälytyskellot alkavat tavallisesti kilistä päässäni varoittavasti, mikäli albumin tekemiseen on osallistunut Felix Pappalardi. Tässsä kohdin mielenkiintoinen soitinluettelo voitti kellojeni kilinän. Ei siinä paljon soitinlista auta. Musiikki on turhan helppoa iltapäivämusaa vaikka sunnuntain ruuanlaiton taustaksi. Jazz-folk musiikkia motellien taustamusiikiksi. D. Fagen huonoimmillaan? Mukavan näköinen 750 kuutioinen Suzuki. Vai onko tuo Suzuki? Youngbloods oli muuten se bändi, jossa tämä Jesse vaikutti kymmenen vuotta tätä albumia aiemmin.

Moby Grape - Wow (1968 CBS)

Moby Grapen kolmas eli Wow on lievä pettymys, siihen nähden että jostain syystä odotin jotain vähän muuta. Albumi on ristiriitainen sekoitus vähän sitä sun tätä. Noin puolet kappaleista on sitä linjaa, jota toivoisin toisenkin puolen olevan. En lähde purkamaan asiaa kappale kerrallaan. Sanon vain, että puoliksi hyvää ja puoliksi ei ihan niin. Kuuntelin albumin läpi kahdesti tuossa illan mittaan ja kokonaisuutena siitä jäi hyvä tunne, mutta esimerkiksi kantrimusiikkiin vivahtavat kappaleet yllättivät hieman negatiivisesti, kuten myös kappale joka on äänitetty nopeudella 78rpm toisin sanoen kuuntelukelvoton. Jotain erikoista kokoelmassa kuitenkin on ja ikäänkuin vaatii alitajuisesti tulla uudelleen kuunnelluksi. Lievästi riippuvuutta aiheuttava?

Sunday Funnies - Benediction (1972 Rare Earth)

Hammond -driven puoliraskasta rokkia. Mielenkiintoinen, monipuolinen, mutta vähän tunkkainen soundimaailma. Kiinnostava tuttavuus, samoin kuin heidän ensimmäinenkin levynsä.

The Magic Lanterns - Lit Up With Magic Lanterns (1967 CBS)

Musiikki on melko tavallista vuoden 1967 poprockia. Mitään psykedeelistä tähän ei ole mukaan tarttunut, vaikka yhtyeen katsottiin kuuluneen samaan kastiin mm. sellaisten bändien kuin Strawberry Alarm Clock. He esittävät albumilla mm. Herman's Hermits kappaleen "No Milk Today" Albert Hammond muuten tuli mukaan yhtyeen kuvioihin myöhemmin. Allmusicissa on pitkä ja ansiokas historiikki bändistä, vaikka siinä yhtyeen sanotaan aloittaneen vasta 1968, vaikka tämä Lit Up on jo vuodelta 1967.

Joyous Noise (Musical Ensemble) - Joyous Noise (1971 Capitol)

Mietin pitkän tovin miten tätä musiikkia pitäisi kuvata. Progressiivista jotain, progressiivista countrya? Oli genre mistä tahansa, sävellykset ovat hyviä ja soittotaito kohdallaan. Musiikki on nimensä mukaisesti vauhdikasta ja taitavaa nautiskelua, lähes jammailua. Tämä saa minut miettimään, kuten monen muunkin tuntemattoman bändin kohdalla, että mitä tästä puuttui, kun jäi suurempi mainen saavuttamatta. No ehkä se tärkein eli kaupallisuus. Hieno albumi. Myöhästyneet onnittelut teille neljälle. Laulajakin osaa muuten laulaa! Tämän olisi syytä olla jo saatavana CD:llä. http://www.youtube.com/watch?v=2vNeXb5xapY

Gulliver - Gulliver (1969 Elektra)

Vuonna 1969 koottu yhtye Gulliver julkaisi vain tämän yhden kokoelman. Ainakin kitaristi Tim Moore ja urkuri Daryl Hall (Hall & Oates) jatkoivat myöhemmin musiikin parissa. Omistan Tim Mooren ensimmäisen sooloalbumin, mutta en muistanut yhdistää häntä Gulliveriin. Jos olisin kuullut tätä bändiä vuonna 1969, olisin luultavasti pitänyt kovastikin. Albumi ei kuitenkaan ollut kaupallinen menestys ja yhtye lopetti toimintansa pian sen jälkeen. Oliko kannattanut satsata enemmän kansitaiteeseen. Musiikki on paljon parempaa, kuin kaupallinen epäonnistuminen antaa olettaa. http://www.youtube.com/watch?v=YVfPbFhO5GI

Point Blank - Point Blank (1976 Arista)

Korkeatasoista etelän blues-hardrokkia. Tuottajana ZZ Top yhtyeen levyjä tuottanut Bill Ham. Yhtyeen ensimmäinen albumi. Erittäin eteenpäin rullaavaa ja kuunneltavaa. Kitaristi Rusty Burns. Aliarvostettu?

Brother Bait - Brother Bait (1976 Tiger Lily)

Tätä levyä ei oikeastaan pitäisi olla olemassa. Tiger Lily oli verottajan huijaamiseksi luotu levymerkki. Sen perustaja huijasi myös ainakin osaa artisteistaan. Saatuaan haltuunsa demonauhoja TL julkaisi ne joskus vinyylinä ilman yhtyeen lupaa. Tästä albumista oli alunperin tarkoitus tehdä vain demoversio, mutta yhtyeen vastustuksesta huolimatta TL julkaisi tämän. Brother Bait oli ensisijaisesti kiertuebändi, joka soitti vuodelle 1976 melko tyypillistä AOR tyyliä eli sekoitus poppia, hardrokkia ja häivähdyksiä edesmenneestä progesta. Musiikillisesti tämä on ok AOR. Maksoin muuten 5e kirpputorilla!

http://www.aor-fm.com/bands/1336_BROTHER_BAIT.aspx

Andy Zwerling - Spiders In The Night (1971 Kama Sutra)

Erittäin hieno albumi.

Rejoice - Rejoice (1969 Dunhill)

Rejoicen ainoaksi jäänyt albumi on ihan ensimmäisiä jotka laitoin blogilleni joulukuun 26. 2009. Se on edelleen yksi suosikeistani. Nancy ja Tom Brown laulavat yhteen ja erikseenkin sellaisella soundilla, joka saa aikaan hyviä tuntemuksia. Nancyn laulama versio "High Flying Bird" kappaleesta on komeimpia kuulemiani. Jokin tässä Rejoicen musiikissa vaan viehättää. San Francisco pop soundi, psykedeelinen folk ja mahtipontinen laulu muodostavat sopivasti poikkeavan, persoonallisen kokonaisuuden. Kuuntelen tätä usein! Hieno äänite. Ei löydy Cd:llä.

The Rationals - The Rationals (1969 Crewe)

Laadukasta psykedeelistä rokkia vaihteeksi Detroitin suunnasta. Kitarasoundit ovat kohdallaan. Reipasta meininkiä, mutta eniten minua häiritsee lauluosuudet. Mitään kovin harmonista ei stemmalaulu ole. Se on ehkä tahallista, sillä musiikissa välittyy jonkinlainen esi-garage-punkrokin asenne. Taisi olla iso pölypallo neulassa, kun en ensimmäisellä kerralla kuuntelin. Uudelleen kuuntelulistalle, ja villakoirat pois jaoista!

Green Lyte Sunday - Green Lyte Sunday (1970 RCA)

Tämä tuntuu jakavan mielipiteet ääripäihin. Minun mielestäni albumi sisältää hyvää psykedeelistä jazz-poppia. Susan Darbyn laulamista kuuntelee mielellään. Wah-wah kitaran soundi ilahduttaa. Soitinvalikoimassa mm. huilu, alttohuilu, clarinetti, tenori sax, harpsichord... Sunnuntaimusaa hyvinkin.

Harvey Mandel - Righteous (1969 Philips)

Letkeää jazz-psych-bluesia latinalaisilla mausteilla. Ihan kuunneltavaa.

Harvey Mandel - Games Guitars Play (1970 Philips)

Psykedeelistä kitaran soittoa. Ensimmäisellä puolella on kohtalainen meno päällä. Mutta... Vaikka kyseessä onkin sen tason kitaristi kuin ex Canned Heat Mandel, tuntuu homma jäävän kovin keskinkertaiselle tasolle, kun albumin toinen puolikin on pelkkää instrumentaalia eikä laulajaa kuulla lainkaan. Kyllä tämä kuitenkin Francis Goyan voittaa.

The Split Level - Divided We Stand (1968 Dot)

Flower-psych-pop. "Looking at the Rose through World Coloured Glasses"! Erittäin miellyttävä, hienostunut kuuntelukokemus.