Swallow - Swallow (1973)

Reilua rokkia Atlantan torvikuusikon tukemana. Ovat kuulemma lähtöisin Bostonin seudulta. Boston soundia tässä ei kuitenkaan kuule, pikemminkin Chicagon ja Allmiusaicissa vertailukohtana oli mm. BS&T. Georg Leh omistaa persoonallisen äänen, mikä onkin albumin parasta kuultavaa. Vern Miller niminen kaveri, "Remains" -yhtyeessä vaikuttanut johtaa Swallowia. Allmusicin kaveri epäili kansitaiteen kuuluvan kaikkien aikojen huonoimpien sakkiin. En olisi niin varma. Ainakin minä näen tässä jotain luovaa.

Frank Zappa 200 Motels Poster (1971)

Phil Ochs - Tape From California (1968 AM)

Tape From California on hyvä folk-psych-pop -biisi. Miehellä on kohtalaisen kiinnostava ääni, mutta en kuolemaksenikaan saa päähäni, ketä toista laulajaa hän tässä muistuttaa. Tai sitten kappale itse muistuttaa paikka paikoin jonkun toisen jotain toista.

Oscar - Cobblestone Heroes (1976 DJM)

Jokin tässä albumissa saa minut positiiviselle tuulelle, vaikka se pääosin onkin sen tyylistä pehmorokkia, jota en yleensä osta hyllyyni. Albumilla on kuitenkin pari kappaletta, jotka tuoksahtavat lievästi progelta tai barokkipopilta. Kumpikin tyyli käy minulle, varsinkin kun mukana kuuluvat huilu, harpsichord, ksylofoni, saksofoni ym. puhaltimet. Cobblestone on harkitun laiskaa ja uneliasta ajankulua. Meininki on aidon ja helpon reinoa.

Music Emporium - Music Emporium (1969 Sentinel, this re by Sundazed)

Quite listenable church-organ-driven sunshine-psych-pop with nice guitar.

John Stewart - Sunstorm (1972 WB)

Sunstorm sisältää sekoituksen folk-kantrirokkia. En ole niitä innokkaimpia kantrimusiikin ystäviä ja yleensä käännänkin kelkkani siellä, missä pedal steel kitara vingahtaa. Tälläkin albumilla se ajoittain naukuilee, mutta sopivan folkin hienostuneesti. Pidän tarinoista, varsinkin kun ne ovat kotoisin elävästä elämästä. Halleyn komeetta ohittaa maapallon kerran noin 76 vuodessa, muistaakseni, ja sellainen isoisän muisto kannattaa tallentaa. Oma Halleyn komeettaan liittyvä muistikuvani on 25 -vuoden takaa, mutta minun lapsuudenkotini verannalle valitettavasti se ei näkynyt. Anyway, yhtälailla Joe ja yksinäinen John kuin komeetta ja Kansasin sadekin ovat tällä albumilla laulun arvoisia, ja se on hieno asia. Stewartin taustalla soittaa muuten erittäin asiansa tunteva joukko studiomuusikoita ja miehellä itsellä on mitä miellyttävin ääni. Mukavan aidon teeskentelemättömän kuunneltava albumi.

Julian's Treatment - A Time Before This (1970)

"A Time Before This" on yksi kaikkien aikojen hienoimpia psych-prog -albumeja.

Apple Pie Motherhood Band - Apple Pie (1969)

Mukiinmenevä hard-psych-rock albumi. Eteenpäin suuntaavaa, kitaravetoista meininkiä, jossa kuuluu myös hieman Creamia, jazzia ja fuzzya. Urkusoundit ovat parhaimmillaan ihan nannaa, jota saadaan ihan liian vähän. Laulajan ääni on hyvä, mutta minun makuuni hieman liian persoonaton. Bosstown sound?

New York Rock&Roll Ensemble - Reflections (1970)

Kreikkalais-New Yorkilainen yhdistelmä psykedeeliseen vivahtavaa taiderokkia. Tämän ainutlaatuisen ja hienostuneen tuotteen kuunteleminen vaatii hiljaista keskittymistä, mutta se palkitsee kuulijansa. http://www.youtube.com/watch?v=rvF_SE8-Itg&feature=related

The Fun and Games - Elephant Candy (1968 Uni)

Minun täytyy myöntää pehmenneeni niistä 70-luvun progeajoista. Tuolloin en olisi levylautaselle tätä asettanut. Nyt teen sen häpeämättä. Mukavan letkeää ja laadukasta harmony-poppia. http://www.youtube.com/watch?v=8MBrcOVaGew&playnext=1&list=PLAD4245EAD78EE4C3

Space Opera - Space Opera (1973)

Erityinen lajitelma hippikäsiteltyä country-progea. Yhtyettä verrataan usein Pocoon, mutta myös Byrds tulee mieleen. Minä en ole koskaan pitänyt Pocosta, mutta tästä pidän ehdottomasti. Jos albumia haluaa kuunnella valikoiden, niin ekan puolen"Holy River" ja "Guitar Suite" ovat ehdottoman upeat biisit. Koko kääntöpuoli on tasaisen tasokasta. Space Opera on löytänyt soundimaailman, joka ainakin minulle on tuoretta, nautittavaa ja mieltä ylentävää. Hienoa oopperaa!

Billy Mitchel - Might Be Hope (1970 Mercury)

http://www.youtube.com/watch?v=MqK1E1q57z4&feature=related

Albumin ehdoton kohokohta on lähes seitsemän minuutin pituinen "Electric Dance", joka on eräänlaista vapaamuotoista psykedeliaa. Singer-songwriter Mitchel yhdistelee musiikissaan bluesia, folkia, kantria ja psykedelistä sitarjazzia. Tasokas kokoelma on hyvin soitettua, laulettua ja tuotettua, vapaan pakottomasti soljuvaa eri tyylien sekoitusta. "Might Be Hope" on yksi iloisimmista yllätyksistä ja helkkarin hieno albumi. Taitoa, tasoa ja tyyliä!

Goose Creek Symphony - Words of Earnest (1972 Capitol)

Tämä on peruskantria kahdella epävireisellä viululla. Poimin tämän kirppikseltä mukaan lähinnä kuullakseni version Joplinin Mersedes Benz -biisistä. Omaperäinen kyllä, mutta kuitenkin sitä kantrihumpaa, jota en yleensä kuuntele.

Procol Harum - Procol Harum (1967 Deram)

Hohhoijaa... En ole koskaan erityisemmin oivaltanut mikä Procol Harumissa saa ihmiset niin innostumaan. Whiter Shade of Palekin alkaa jo luisua alamäkeen. Jos tässä kuullaan jotain tulevan progen enteitä, niin olkoon niin. Itse kuulen pääosin junnaavaa ja laahaavaa bluespohjaa. Trowerin kitara nostaa tasoa, sävellysten ollessa keskinkertaisia ja helposti unohdettavia. Muutamia hetkiä lukuun ottamatta tulee vaikutelma, että yhtyeen jäsenet keskittyvät soittamaan lähinnä itselleen. Tällä kertaa kokonaisuus on vain osiensa summa, ei sitaisuakaan enempää. Kiva kansi!

The Electric Prunes - Same (1967 tämä re)

Odotuksiini nähden tämä levy on lievä pettymys. Täytyy kuitenkin muistaa, että Electric Prunes oli yksi amerikkalaisen psykedeelisen musiikin pioneereja ja tämä on heidän debyyttinsä. Suurimmaksi osaksi tämä on lapsellista ja teennäistä tingentangelia, josta nousee kuitenkin muutama puhkeamista enteilevä nuppu.

The Trout - The Trout (1968 MGM)

Trout on yksi ilahduttavimpia aikanaan hämärän rajamaille jääneitä amerikkalaisia albumeja. Sen löytyminen ja kuunteleminen saa hyvälle tuulelle. Albumin musiikkia on oikeastaan vaikea kuvailla. Se on sekalainen kokoelma landepoppia, josta löytyy psykedeelistä "we three in the attic" maalaistunnelmaa. Cassandra Morgan laulaa upeasti. Veljekset Romeo luultavasti toteavat pian kuvan ottamisen jälkeen, että "This attic ain't big enough for the both of us". Kutkuttavan jännittävän mielenkiintoinen albumi. Taustalla soittaa isompi porukka ja soitinvalikoima on laaja.

Potter St. Cloud - Same (1970 Mediarts)

Herrojen Potter ja St Cloud projekti sisältää pääosin tylsähköä kantrifolk -humppaa, mutta joukossa on jokunen mielenkiintoinen psykedeelisen rokin genreen sopiva kappale, kuten "Peace & War ja "Gentle Wind". Mielenkiintoa bändiin lisää tieto, että D.F.Potter soitti myöhemmin rumpuja yhtyeessä "Euphoria", jonka albumi "A Gift From Euphoria" on hyvin harvinainen.

Atlee - Flying Ahead (1970 Dunnhill)

Atlee edustaa melko suoraviivaista Californian soundimurteella höystettyä hard-swamprokkia. Joukkoon mahtuu kuityenkin myös vähän melodisempia ja vaihtelevampiakin osuuksia. Hyvä bändi hoitamaan isompien lämmittelyjä Californian ulkolavoilla. Liikkuvana rumpalina Don Francisco on soittanut ainakin yhtyeissä Pan, Crowfoot ja Highway Robbery. M. Stevens tunnetaan yhteyksistä Boston Tea Party -bändiin.

Dominic Troiano - Same

Pentti "Whitey" Glan. Mandala. Bush. Canada.

Jobriath - Jobriath (1974 Elektra)

Jobraith Salisbury soitti koskettimia, kitaraa ja lauloi amerikkalaisessa yhtyeessä Pidgeon, jolta ilmestyi vuonna 1969 samanniminen albumi. Miehen oikea nimi Bruce Wayne Campbell kalskahtaa miehekkäältä, mutta hänen habituksensa on kuitenkin jotain muuta. Wikipediasta lukien Jobraithin elämä on ollut melko surkeaa. En juurikaan kuuntele Glam Rockia, mutta tämä kiinnosti, koska minulla on jo tuo Pidgeon. Miehen ääni on hyvä ja kappaleet keskimääräistä mielenkiintoisempia ollakseen glamia. Albumilla on hyvät taustajoukot, joten musiikki on ammattimaisesti soitettua. Jobriath lienee tavoitellut siirtää jotain David Bowieta Amerikan puolelle. Kaikista ennakkokauheuksista huolimatta albumi on parasta rock folk Glam mitä muistan kuulleeni. Tasokas taustaporukka laittaa tavoitteet pakettiin.Välillä mennään vähäsen progenkin puolelle. 1980-luvun muotisairaus lannisti Jobriathin, aisi olla niitä ensimmäisiä...

Johnny Harris - Movements (1970 WB)

http://www.youtube.com/watch?v=Gwfgoac6kTE&feature=related

Sangen outo kokoelma, jonka ensimmäinen puoli, poissulkien Beatlesien "Something" on musiikkia kauhuelokuvaan Pelon sirpaleita (Fragments of Fear). Sitä "Jotakin" lukuun ottamatta ekan puolen muu aineisto on jotain suuntiin funk-movie-loveboat-rock. Kappaleet "Fragments of Fear, Reprise ja Stepping Stones" toimivat huiluineen, kaikkineen niin vakuuttavan hyvin, että tuo viimeinen täytekappale "Jotain" olisi voitu ihan hyvin jättää pois, vaikka jammaillen Hyppiviä Kiviä senkin edestä, sivu loppuun. Kääntöpuoli jatkaa funkpohjaista tummaa musiikkia, mutta aloitusbiisi "Give Peace a Chance" on samaa kertosäettä liian pitkään junnaava Lennon-McC -itsetarkoituksettomuus (selfnonsenseness). "Footprints on the Moon" on silkkaa Love Boat Lounge tunnelmaa! Jee!? "Light my Fire" esittelee lähinnä puntin aamusateessa lionneita tulitikkuja. Mutta! Juuri kun sitä on aikeissa heittäytyä heittelemään ilkeyksiä, aamusade väistyy kajon tieltä ja metsästä ilmestyy joku muinainen, polvistuu eteeni, kyhää kivympyrän ja alkaa hieroa vastakkain kahta puupalaa. Noin ikuisuuden kuluttua muinainen sammuu odottamatta, kadoten metsän puihin ja jälkeensä jää vain ohut muistuma savusta, joka oli syntyä, jos tuli olisi tullut. Sangen kiintoisaa: sitä ei koskaan tiedä, mitä musiikki saa ihmisen vapaasti kirjoittamaan. Paint it Black you Stepping Stones.