Mitäs tästä nyt uskaltaisi sanoa... Netissä painotetaan kyllästymiseen asti sitä, kuinka tämä oli ensimmäinen progressiivista rokkia sisältävä albumi. Oliko? 21st Century Schizoid Man on kieltämättä hyvä kappale, samoin ehkä hieman liikaa venytetty In Court Of... ja Epitaph menettelee. Kuuntelin albumin taas kerran läpi ja päätin olla hyvin vastaanottavainen... 21stCSM nostaa mielenkiinnon huippuunsa. Täytyy muistaa että on vuosi 1969 ja progressiivista rokkia vasta määritellään. Tämä määritti sitä pitkäksi aikaa. I talk To The Wind ja Epitaph täydentävät hyvin vinyylin ekan puolen eli siinä ei ole varsinaisesti mitään erityisen heikkoa kohtaa, joskin pateettinen Epitaph alkaa loppua kohden kyllästyttää. Kakkosen Moonchild alkaa kauniisti, minkä jälkeen siirrytään "psykedeeliseen" äänimaalailuun. 12-minuuttisesta kappaleesta n.10 minuuttia on osoitteetonta tai syvällistä tingentangelia. Tämä on albumin heikoin kohta ja pilaa kokonaisuutta. Mielenkiinto lopahtaa ja keskittyminen herpaantuu, voisi käydä vaikka lähikaupassa ja palata kun In Court alkaa. Albumi kaatuu tämän Moonchildin mukana....,vai kaatuuko? In Court koettaa nostaa homman uudestaan pinnalle. Soundi on hyvä, ja melodia kohtalainen. Olen taas koettanut miettiä mikä tässä on se, ettei minussa progemiehenä nouse ihokarvat pystyyn, niinkuin kaikesta hehkutuksesta päätellen pitäisi. Kuulin kyllä tämän albumin jo silloin 70-luvun alussa ja lähinnä Epitaph oli se mikä silloin nousi kokonaisuudesta. Tässä joitain syitä epäilevään asenteeni syntymiseen: 1) Albumin resonoivat soundit eivät ole miellyttäneet minua koskaan 2) Musiikki on apocalyptisen huumorintajutonta, ryppyotsaisen pateettista 3) Sanoituspuoli on kielikuvin maalailtua yhteiskuntakritiikkiä. a'la neurokirurgit huutavat lisää avattavaa, piikkilankaa, nälkään nääntyvä runoilija, luulotautisuuden myrkyllinen ovi. 4) sanoituksissa on teosofinen viittaustaso ja mielisairaasta Blavatskysta ei ollut eikä ole maailman parantajaksi... In Court: Ihmiskunnan kohtalo on typerysten käsissä eikä auta vaikka harrastaa tuulelle puhumista, koska tuuli ei kuule. Moonchild, itse viattomuus, kerää kukkia puutarhassa, juttelee outojen hämähäkinverkkojen puille, ajelehtii hetkien kaiuilla, seilaa tuulessa maidonvalkeassa aamutakissaan ja odottelee auringon lapsen hymyä. Mutta kun kuunlapsikaan ei saa maailmaa muuttumaan jälleen hyväksi, siirrytään ajatuksissa kohti parempaa ihannemaailmaa, karmiininpunaisen kuninkaan hovia. Okei, eletään New Age-ajan alkua. Sen mukaan täydellinen ja viaton, pyhimyksen kaltainen Atlantis-ihminen on kadonnut ja tilalle on tullut ahne, sotaisa, paha 21. vuosisadan tiedeihminen. Ihminen on hukannut itsensä ja alkuperäisen esoteerisen tietonsa. Nyt halutaan sitten takaisin muinaisaikojen auvoiseen viattomuuteen. Tätä soopaa ovat aikanaan suoltaneet madame Blavatsky, R. Steiner ym. esoteerikot, joille tieteellinen tieto on sitä, että esoteerikko avaat ikuisen tiedon kanavansa, esoteerisella tekniikalla ja vastaanottaa tietoa suoraan, jostain kaiken tiedon kosmisesta sammiosta. Ha Ha!! New Agessa minua riepoo sellainen lapsellinen uskottelu, että ihminen olisi länsimaisen tieteen kehityksen myötä menettänyt viattomuuden olotilansa, että tiede olisi tuhonnut kukkaishiuksisen maidonvalkean viattomuuden. No okei, iso osa 60-luvun lopun ja 70-luvun alun progesta ja psykedeliasta käsitteleeosaltaan samaa esoteerista teemaa, miksi sitten näen sen ongelmana vain tämän karmiininpunaisen kuninkaan tapauksessa. Siksi, että nämä herrat ovat luultavasti aivan lapsellisen tosissaan asian kanssa ja ovat vihkiytyneet opilleen.
Näin tämä In Court.. menee kappale kappaleelta:
1. Kuvataan raadollinen, hämmentynyt, sekavuudessa elävä, sotaisa, skitsoidi nykyihminen (rajuhko 21St Century Sitzoid Man)
2. Tarkastellaan asiaa rauhallisesti poissaolleen ulkopuolisen näkökulmasta. Mitä tämä mielenrauhan guru näkee? Hän näkee, yllätys yllätys..ihmisen hätäännyksen, on itse sen yläpuolella (rauhallisen seestynyt I Talk To The Wind)
3. Sitten tulee jo Hautakirjoitus: tieto on kuolettava ystävä, silloin kun kukaan ei laadi sääntöjä. Selviämmekö tästä kaikesta sekaannuksesta? Huomenna voimme ehkä istua alas ja nauraa tälle kaikelle konfuusiolle, vai onko edessä sittenkin vain itkua. (melankolinen, laahaava Epitaph)
--Alun pessimistisen tilannekatsauksen jälkeen ulkopuolinen filosofi tutkailee asiaa rauhassa, kunnes on aika tehdä johtopäätöksiä. Edessä on joko paremmat ajat tai sitten ei. Melkoinen guru tämä Sinfield!!--
4. Paikalle tulee itse viattomuus maidonvalkeassa aamutakissaan, Moonchild. Hän on lapsellinen ja leikkisä, kuin ei tietäisi mistään pahasta mitään. Hänessäkö on mahdollisuutemme? Seuraa kymmenminuuttinen äänikollaasi, joka ilmeisesti edelleen kuvaa ihmisen sekaannuksen tilaa, hän ei oikein tiedä missä mennään, uneksii ja luo illusioita. (Moonchild, The Dream, The Illusion)
5. Sitten alkaa taas tapahtua. Herätään viimeiseen mahdollisuuteen siirtyä uuteen aikaan, jälleensyntyä, kun tulen noita palaa takaisin ja puutarhuri istuttaa ikivihreän ja keltainen narri nauraa kun nuket tanssivat karmiininpunaisen kuninkaan puutarhassa. On aika siirtyä Teosofiaan ottaa vastaan sen salattu, esoteerinen tieto (ylevä, nousujohteinen In Court Of The Crimson King)
Albumi on siis aikuisille suunnattu edistyksellinen New Age -satu.
Yksi New Agelle tyypillinen ajatuskuvio on, että länsimainen tiede on ihmiskunnan pahoinvoinnin aiheuttaja. Se on tuhonnut alkuperäisen viattomuuden. New Age -ihminen harrastaa mm. vaihtoehtoista lääketiedettä. Hän saattaa vastustaa rokotuksia ja hoitaa itseään homeopaattisella, oikein ravistetulla kraanavedellä. Hoitoihin liittyy usein uskomuksia, joilla ei ole mitään tieteellistä perustetta. Löysin Wikipediasta tiedon, jonka mukaan juuri Sinfield harrastaa vaihtoehtoisia hoitoja. Pisti miettimään, kun hän on v. 2005 ollut vaikeassa sydänleikkauksessa, että tekiköhän senkin joku vaihtoehtokirurgi, vai kelpasiko länsimainen tiede, eikö puutarhasta löytynytkään sitä ikivihreää rohtoa? Fripp taas innostui 70-luvulla armenialais-kreikkalaisen mystikon ja henkisyyden opettajan Gurdieffin opetuksista. Niin että ei tuo minun King Crimsonin musiikista vaistoamani New Age hölynpöly ehkä mene kovinkaan pieleen. Teosofialle (0) Musiikille (8)
This album, i think, is one of the best commercially failed psych influenced prog albums from England. I had never heard of this great one before, when my friend (Pink Floyd, King Crimson freak) Jukka presented this me about twenty years ago (maybe some years earlier or later, years go past so fast these days). So, how does this differ from King Crimson, which i have mocked of being "serious day dreaming"? Julian Jay Savarin was a science fiction author and he knew he was just dreaming, creating other realities. Fripp and Sinfield absolutely believed in their esoteric fantasies and pronounced it seriously. That is why King Crimson sounds self-absorbed and naive and this sounds somehow genuine-pure fantasy.
