American Breed with this album is not just another standard bubblegum pop mix made around one potential hit song. This rather is a smooth harmony pop concept album using brass elements which are typical to Chicago area music and using some light psychedelic elements on sounds and structure. Their harmony singing is very good and they are skillful on using controlled non-harmony singing too. Sometimes American Breed connotes me band "Ultra Bra".
This may be a bit less known band and record, but they play and sound very good. Hammond driven rock from early seventies with some occasional classy prog elements. Good guitar work and vocals and everything else too. Levyn kappaleet toimivat hyvin sävellyksinä, sen soundit toimivat juuri siinä välissä josta pidän: liven ja liian siloitellun, tappiinsa tuotetun puolivälissä. Ken Woodley, Larry Raspberry, Richard Rosebrough, Larry Davis.
Albumillinen Ranskalaista, ikävä sanoa, mutta ehkä hieman tekotaiteellista progea. Levy alkaa Gentle Giant -tyylisellä kappaleella. Sitä seuraa "saduksi aikuisiksi varttuneille lapsille" kuvattu sekoitus tarinaa. Ei tee minuun vaikutusta, mutta joku toinen voi pitää tästä paljonkin. http://www.youtube.com/watch?v=TwbmxoxGkPA
Augerin Hammond-painotteinen jazzin ja rokin esiastefuusio uppoaa minuun kuin... kuun valo suon silmään. No piti keksiä jokin vertaus, kun alkuun laitoin... Tämä vaan on niin viileän hyvää. Huilisti R. Swinfieldkin vetelee väliin kuin Loiri itkevällä huilullaan.
Oikein hieno nippu jazzahtavan psykedeelistä progea. Kosketinsoitinten soundi ja soitanta miellyttää samoin kuin Linda Hoylen. Affinity yllätti minut muutenkin täysin. Tällaista musiikkia haluan ehdottomasti kuulla ja paljon! Hoylen laulutapa tuntuu minusta jollain tapaa Amerikkalaiselta ja paikoin mieleen tulee suosikkityttöni Sandy Hurvitz. Harmi että bändillä oli vain kaksi omaa biisiä tälle albumille. Tämä "Night Flight" on niistä toinen. http://www.youtube.com/watch?v=6TOCNUrYCLQ 
Tuossa alla kirjoitin Jade Warriorista siihen suuntaan, että porukka on lähtenyt soittelemaan progea ilman johtolankaa ja kun homma ei toimi, niin jatketaan soittamista ja sanotaan että tämä onkin psych-progea. Arcadiumin kohdalla pelkäsin aluksi tuon saman ilmiön toistuvan, mutta olin onneksi väärässä. Arcadiumilla on selvästi mielessä jonkinlainen kokonaissuunnitelma, jota se toteuttaa johdonmukaisesti. Ainakin tämä kuulostaa aidolta ja Hammond-urut laveeraat oivasti taustaa muuten tanakalle soitannalle. Aitous musiikissa on usein sitä, että vaikka soittotaito ei olisikaan ihan huippua, niin kunhan on intohimo tekemiseen ja antaa palaa. Taisivat tosin laittaa kaikkensa tähän projektiin, sillä albumi jäi heidän ainoakseen. Soundin perusteella olisin arvannut yhtyeen olevan Amerikkalainen, mutta ei, kyllä se on Britti. Psykedeelistä hardrokkia: asiallista kitaraa, tanakkaa bassoa, perusrumpukomppaa ja asiaankuuluvat Hammondit, siitä syntyy tässä tapauksessa hyvä lopputulos.
