Design - Tomorrow I So Far Away

A big disappointment! This is a vocal group with guitar and the harmony singing is not very harmonic at times. I don't care of this kind of music. But who cares.

D,B,M+T - Fresh Air (1970 Philips)

In some reviews this one seems to be compared to CSN&Y. Ok, maybe they are right if meant only the way of writing the bands name. Otherwise, when concerning the music itself D,B,M+T sounds more interesting... The vocal harmonies maybe aren't on same level as CSN&S' but i don't even want to hear any too polished, odourless and insipid music just now. DBMT is suprisingly inspiring. "One World" = super plastic moon man... and some other pieces compose psychprogpoprock on a bit different kind of viewpoint. "Fresh ear" is surprisingly classy album. Engineered by Eddie "Are You Ready?" Offord.

Cheryl Dilcher - Blue Sailor (1977 Butterfly Records)

Normaalisti ohitan sujuvasti tällaisella ns. pärstäkannella varustetun levyn, vaikka se olisikin eks-kuntoinen ja maksaisi 3e, kun se lisäksi on vuodelta -77, jolloin musiikin alamäki alkoi. Olin muuten 1977-78 lähes vuoden armeijassa ja musiikin seuraaminen jäi vähäiseksi. Kun 1978 kesällä jälleen aloin kuulostella ympärilleni, ei mikään ollut kuten ennen. Vanhat kunnon progebänditkin olivat alkaneet siirtyä kohti kaupallisempaa AOR- tyyliä ja... Hups, palaanpa alkuperäiseen asiaan... Tunnen Dilcherin musiikkia albumin Special Songs kautta, mutta vuosiluku 1977 tämän kannessa teki sen että tämä levy sai minunkin puolestani lojua toista vuotta divarin levypinossa. Toissapäivänä se sitten tarttui mukaani, eikä päästänyt irti, mikä osoittautui levylautasella pyöriessään vallan hyväksi asiaksi. Albumin musiikki on vahvaa, hyvin tuotettua ja soitettua osin bluesahtavaa ja folkahtavaa rokkia ja vaikka joukossa on se yksi pakollinen discokappalekin, niin se ei jostain syytä yhtään heikennä albumin taitavan helposti rakentuvaa laatua. Mukana soittavat mm Lowell George (Little Feat ja Mothers Of Invention), Joe Lala (Blues Image, CSN&Y, Manassas) ja Al Kooper. Toisena tuottajana on James (Jim) Taylor. Cheryl itse kuitenkin ns. tekee albumin omilla sävellyksillään, vahvalla laulullaan ja ehtiipä vielä soittaa kahta eri kitaraakin. Nimikappale on mielestäni albumin paras ja moni musiikkia paljon tunteva voisi yllättyä sen kuullessaan. Hieno!

Colosseum - Daughter Of Time

Colosseum on ja varsinkin sen albumi "Valentyne Suite" on minulle ihan ykköskamaa. Siihen on sekä pelkästään musiikilliset että nostalgiset syyt. "Daughter of Time" ei korvissani yllä Valentynen tasolle, vaikka on erinomainen levy toki sekin. Syinä ovat alkuun välittyvä liika yrittäminen ja takakireys, keskiosan rättätättä tilulilu urkutemppuilu, joka loppua kohden vaihtuu ideoiden ehtymisen myötä standardijammailuun, päätyen lopulta yhdentekevään kahdeksanminuuttiseen live-rumpusooloon. Levy on hyvä, mutta jotain jää uupumaan. Tekemällä tehdyn fiilis valitettavasti välittyy. Länkkärielokuvan soundtrackiakaan tästä ei saa. Ennio teki sen paremmin.

Nick Drake - Pink Moon (1972 Island re 20??)

Hieno albumi hienovaraisen pelkistettyä kitara ja mies tunnelmaa. Nick Drake levytti kolme albumillista omia sävellyksiään, joiden myynti jäi vähäiseksi. Tiedä sitten johtuivatko miehen mielenterveysongelmat edellisestä seikasta, joka tapauksessa hän päätti päiviensä lopullisesta määrästä itse ja poistui sinne jonnekin, ehkä Pink Moonin pimeälle puolelle, vuonna 1974, vain kaksi vuotta tämän vimeiseksi jääneen kolmannen albuminsa jälkeen. Musiikki on hienostunutta, mutta ei hienostelevaa. Se on aitoa. On kurja juttu, että Nick luovutti, sillä kyllä tässä tapauksessa ostava yleisö oli väärässä. Mielleyhtymäni varmaan lähinnä saavat aikaan ihmetystä, mutta mieleeni tulee toinen vähän ymmärretty singer-songwriter, amerikkalainen Andy Zwerling "Spiders in The Night". Nick, maailma oli väärässä!

The Doors - Waiting For The Sun (1968 Elektra, tämä re)

Tänään minulla on onni kuunnella pelkästään hienoja kokoelmia. Vaikka tämän albumin musiikki välillä kuulostaa hieman ns. päälle liimatulta, niin mahdollisista puutteistaan huolimatta kokonaisuus on kuitenkin hyvää tasoa. En ollut aikoinaan Doors fani. En lainkaan. Nyt olen opetellut olemaan ja taitaa peijooni viedä pikkusormen lisäksi ainakin toisen käden keskisormen mennessään, tämä van... ei kun Jim.

Miles Davis - In A Silent Way (1969 CBS)

Tämän täytyy olla yksi parhaita fuusio-jazz albumeja. En minä ainakaan tiedä parempaa. Mukana mm. Hancock, Corea, Shorter, Zawinul ja Mclaughlin. Maallisen ylimaallinen tunnelma.
http://www.youtube.com/watch?v=N1MqKhBuAzo

Deep Purple - Who Do You Think You Are (1973

"Who Do We Think We Are" on yksi hienoimmista bändin albumeista. Albumilla ei ole yhtään huonoa kappaletta täytteenä. Bändi plays yhteen niin vaivattoman, helpon mutkattomasti, kuin kappaleita olisi soitettu keikoilla pitkään ja sitten tultu studioon ja purkitettu yhdellä kertaa. Musiikissa on tietty jammaileva ote ja soundeissa on jokin erityinen, jota en osaa selittää, mutta joka saa aikaan hyviä tuntemuksia. Soundimaailmaltaan ja musiikiltaan hieno, ehjä ja nautittava kokonaisuus.

Djung Djung - Djung Djung (1970 Love Records)

Afrikkalaista kansanmusiikkia.

The Doors - Strange Days (1967 Elektra)

Doorsin kaksi ensimmäistä riittävät minulle. Molemmat ovat erinomaisia. Tutustuin yhtyeeseen aikanaan albumin Morrison Hotel kautta enkä innostunut. Siitä jäi bändiin skeptinen asenne sen suhteen, että miksi tätä Doorsia niin kovasti ylistetään. Onneksi tuli tilaisuus löytää nämä kaksi ensimmäistä. Näiden kohdalla allekirjoitan kehumiset ja liityn happojen kuoroon.

Denny Doherty - Watcha Gonna Do (1971 Probe Dunhill)

Hyi sinua Åke kun menit kirjoittamaan nimesi punaisella ja isolla! Mies istuu kylpyammeessa keskellä preeriaa amerikassa, vai olisiko peräti kanadassa ja laulaa tiistai aamusta. Kaikenlaisia aamuja niitä ihmisen elämään voikin mahtua. Musiikki on dynaamisen letkeää ja eteenpäin laukkaavaa. Harrisonin Here Comes The sun ja Lennon / Mc Cartneyn The Two Of Us löytyvät täältä myös.

The Deep Six - Sama (1966 Liberty)

Pidän tästä äänilevystä. Yhtye tunnettiin ennen tätä nimellä We Five. Deep Six on kuulostaa kuitenkin paremmalta kuin We Five. Hyvä, lempeän psykedeelinen folk-rock hyvin soitettuna on juuri tätä eli tämä on juuri sitä. Yhtyeen kitaristina toimi muuten nuori Jim Messina ja äänite nousi Californian paikallisilla listoilla korkealle. Levyllä avustavat tuo ajan parhaat Hollywoodin session muusikot mm. Glen Campbell, Larry Knechtel ja puoli tusinaa muuta. Vaikka albumin muusikot olisivatkin lainaa, niin hienosti toimiva laulupuoli on kuitenkin omasta takaa.

Delaney & Bonnie - Home (1969 Stax)

Delaneyn vaimo Bonnie laulaa hienosti. Tässä ollaan Delaneyn isoisän kanssa tämän vanhan kotitalon aitan ovella. Mahtoi suvun vanhimmalla olla ihmettelemistä kun kuuli lapsenlapsen soittavan mustan miehen musiikkia. Avioparin tytär Bekka lauloi 1990-luvulla yhtyeessä Fleetwood Mac. Laatukamaa, mutta ei sitä, mitä kuuntelisin päivittäin.

Delaney & Bonnie - Accept No Substitute (1969 Elektra)

Tämähän on ihan yllättävän hyvää musiikkia. Mies- ja naisäänet toimivat yhteen oikein hyvin. Nainen tavoittelee Joplinia, mutta ei liian häiritsevästi. Musiikki luokitellaan olevan blue eyed soul, mutta kyllä tässä on yhtälailla kantria, bluesia kuin etelän rockiakin. Vai sitäkö se blue eyed soul juuri onkin? Iso porukka soittamassa. Välillä mennään gospeliin sitten heti taas brassiin ja bluesiin. Bonnie laulaa mukavasti.

Diga Rhythm Band - Diga (1976 Round Records)

Iso rytmiryhmä ilman laulajaa soittaa vähän Shaktin tapaan, mutta kevyemmällä otteella kuin mainitsemani vertauskohde. Kun levyn omistaja haluaa myydä omistamansa Digan, muistaa hän aina mainita, että Dead-man Jerry Garcia soittaa paikoin kitaraa. Se ilmeisesti nostaa tämän kiinnostavuutta. Lajityyppinsä sisällä arvioiden tämä on ok, mutta odotin vähän progempaa otetta. Liian vähän koukkuja, jos lainkaan. Jerrynkin soitto meni niin etten edes kiinnittänyt huomiota. Okhyvää, mutta ei loistokasta.

¨Neil Diamond - Holy Holy (Uni 1970)

Yksi tosi timanttikin piti tälle blogille saada. Tätä kuunnellessa tulee hyväntahtoisesti miettineeksi kuka suomalainen laulaja olisi lähinnä ja sopisi esittämään miehen lauluja... Ei näissä nyt mitään kovin pahasti ole vialla, vaikka joillain tahoilla niin annettaisiinkin ymmärtää. Vanha progepää vain tahtoo sanoa että vaihda suuntaa. Parin kaljan jälkeen tämä kuulostaa itse asiassa ihan asialliselta. Jopa jonkinlainen psykedeelinen hippe touch tulee läpi vaikkapa kappaleessa New York Boy. Very listenable.

Dark - Round The Edges (1972 tämä re Akarma1998)

Alussa musiikki vaikuttaa keskiverto hardrokilta. Puolivälissä ekaa puolta sama tunnelma säilyy. Kitaristi tekee parhaansa, mutta ei löydy lopullista ideaa. Puoliakustiset väliosat parantavat yleistunnelmaa. Fuzzykitara ei sinänsä nosta musiikin arvoa sen paremmin kuin osoitteeton särkijän käyttökään. Melodinen ekan puolen lauluosuus on keskitasoa. Hyvää ekalla puolella on sen konseptimaisuus. Vuosi on 1972, joten mitään protolisää ei pisteiden suhteen minuta myöskään heru. Aika yksinkertaisilla kuvioilla alkaa kakkospuolikin. Mutta sitten, joko toisto eli mantra alkaa tehdä tehtävänsä ja pojat huomaavat vetää välillä vessan! Alkuperäisestä albumista näkyy maksetun tuhansia euroja ebayssä. Tuntemistani harvinaisuuksista tämä on se, missä musiikillinen laatua ja harvinaisen albumin nykyhinta eivät kohtaa. Kun kuuntelin tämän ekan kerran, olin pettyneempi kuin nyt toisella kertaa. Homma toimii minulle siksi, että pidän tietystä jammailufiiliksestä ja konseptimuodosta. Liiallinen räkäkitaran eli särkijän kanssa läträäminen alkaa vähän harmittaa ja puuduttaa. Melkoisen yksinkertaista jolkotusta loppujen lopuksi koko siis tämä Dark.

Dr. Marigold's Prescription - Pictures Of Life (1969 Marple Arch)

Sama sisältö kuin aiemmin bloggaamallani vastaavan nimisellä albumilla. Tämä on alkuperäinen Englanti-painos erilaisella kannella kuin se toinen eli Alshiren American-painos. Tämä on hieno albumi varsinkin siihen kopioon verrattuna. Tässä kohtaa Englanti 6 America 1.

Splinter - The Place I Love (1974 Dark Horse)

George Harrison on tuottanut albumin ja on jättänyt tunnistettavan leimansa lopputulokseen. Musiikki on hyvänkuuloista, beatlesmaista tai sanotaan harrisonmaista. Peruskauniita lauluja, mutta ei mitään, mikä pomppaisi erityisesti esiin, tai jos, niin kakkospuolen avaava "Costafine Town". Allmusicissa löytyy hyvä artikkeli tästä duosta. Vertauskohdiksi mainitaan mm. Badfinger, Hollies, Todd Rundgren ja tietenkin George Harrison.

Bob Dylan - Nashville Skyline (1969 CBS)

Koetin kehittää asennetta ja kiukkua Dylania vastaan, kun periaatteessa en pidä useimmista miehen paketeista, mutta tämä on jotenkin rentoa menoa, josta ei voi heittää pahaa vain siksi että haluttaa. Johtuisiko osaltaan siitä, että huomenna olen menossa "vanhan" kurssikaverini Rikun rantamökille katselemaan Nääsvillen takamaan taivaanrantaa. Voisko muka olla? Tämä olkoon kumminkin tervehdys sinulle Riku ja kiitokset myös etukäteen.