Geronimo Black - Same (1972 UNI)

The Indian of the group, Jimmy Carl Black, Zappan Mothersien rumpali. Mukana on myös toinen Mothers muusikko, saxofonisti Bunk Gardner. Albumin musiikki on vaihtelee bluesista vähän progempaan. Hyvä kokonaisuus.

A. B. Skhy - Same (1969 MGM)

Keskinkertaista bluespohjaista jazz-rokkia.

Thee Image - Thee Image (1975 Manticore)

Mike Pinera! So? Vuosi on 1975 ja jälki myös sen näköistä, eli peli on alettu menettää jo lopullisesti, mutta viimeisiä itsekunnioituksen rippeitä koetetaan vielä kerätä ja maalailla uudestaan. Huono albumi, mutta olkoon.

Shango - Shango (1969 AM)

Shango oli projekti luoda yhteys rokin ja jamakalaisen reggaen välille. Tuli yllättäen mieleen kun olin 70-luvulla Punkalaitumella Särkän tanssilavalla kuulemassa bändiä nimeltä "Twentieth Century Steel Band". Shangolla on tuossa kannessa kaksi steelsoitinta, joskin pienikoisia. TCSB :n aseet olivat kokonaisia terästynnyreitä, joiden kannet oli viritetty samoin kuin noissa. Asetuin äänentoistolaitteen vierelle ja sitten pamahti. Vähään aikaan en kuullut mitään ja vuosiamyöhemmin todettiin että vasemmassani korvassa on 3000 herzin kohdalla pimeä kohta. Shango on mielenkiintoinen ja varsinkin se toinen albumi kannatta kuunnella.

Cherokee - Cherokee (1971 ABC)

Veljekset Donaldson sekä Craig Krampf, Tom La Tondre, Chris Hillman ja Sneaky Pete Kleinow soittavat tällä ainoaksi jääneellä albumillaan poco-byrds suuntaan tuoksahtavaa kelpo kantria. Kesähelteellä hevosvetoisen heinäkuorman päällä kuunnellen... mikä ettei.

Matthew Fisher - Journey's End (Rca 1973)

Fisher soitti urkuja Procol Harumin kolmella ensimmäisellä albumilla 1967-1969 ja oli jälleen yhtyeen mukana 1991-2004. Procol H ei koskaan ole ollut ihan se minun soundini, vaikka "Whiter Shade" onkin hieno kappale. Tämä Fisherin soolo ei nouse korkeuksiin. Mukavia kappaleita kuitenkin ja kun urut ovat esillä, niin tätä kyllä kuuntelee. Ainakin yhden kerran.

Joni Mitchell - Joni Mitchell (1968 Reprise)

Sopivasti kohditettuun tunnelmaan täsmäytettynä tämä on kuin pommi päivänkakkaran emissä.

Assagai - Zimbabwe (1971)

Assagain kansikuva tuntui jotenkin sopivan symmetrisen tylsän kiinnostavalta ja tottakai, kotona löysin sitten takakannesta tutun nimen: Roger Dean, mies joka tekee tylsästä symmetriasta lähes riippuvuutta lähentyvän suhteen! Musiikki itsessään on ok afro- jazzia jostain pöytävuoren juurelta. Pidän tällaisesta musiikista. Se kuulostaa kerran kierrätetyltä, vaikka ei voi sitä kai olla. Tarkoitan, että on kuin tämä olisi ollut muutaman vuoden amerikkalaisessa cobham-laughlin etc. fuusiokoneessa ja sitten palautettu takaisin alkuperämaahansa ja sanottu, että pankaas nääs paremmaks, jos vain kykenette. No sitten alkuperäiset ovat poistaneet kaiken amerikkalaisen ja soittaneet sen ikäänkuin uudestaan. Mutta, jotain on tarttunut! Tämä voisi olla vaikka homeopaattista huijausmusaa, jos se sitä olisi.

Haikara - Geafar (1974 RCA)

Tämä albumi tuli minulle täydellisesti niin sanotusti puun takaa. En osannut varautua mitenkään kuulemaani etukäteen. Vaikka olenkin suomalainen, on Haikara ollut minulle tuntematon bändi viime aikoihin asti. Jo bändin ensimmäinen albumi "Haikara" oli hyvä, mutta tämä toinen ylittää senkin. Tämän täytyy olla yksi suomalaisen prog-jazz-folkin mestariteoksia. En olisi uskonut että omalta takapihalta löytyy tällaista musiikkia. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Älkää antako minun kliseisen arvioni hukuttaa alleen sitä mikä on. Minne tämä hukkui silloin 70-luvulla? En muista koko yhtyettä noilta ajoilta. En oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt niitä basisti-vitsejä ja tämän basistin jälkeen ihmettelen yhä enemmän. Yksi parhaista kuulemistani basisteista soittaa tällä albumilla.

Cargoe - Cargoe (1972 Ardent)

Tavallista tasokkaampaa etelän rokkia, bluesia ja jotain muutakin hyvin tuotettua tässä bändissä on.

Bush - Bush (1970 Dunhill)

Pentti "Whitey" Glan on Suomessa tuntemattomaksi jäänyt suomalaisen syntyperän omaava rumpali. Hän on soitellut mm. Mandala, Steppenwolf, John Kay, Lou Reed, Klaatu ja Alice Cooper kanssa. Bush yhtyeen musiikki on hard rock -pohjaista. Sitä on helppo kuunnella, mutta ei erotu riittävästi monista muista samankaltaisista. Kelpo tavaraa, jota kuunnellessa ei tule vaivautunut olo. Hyvä.

Sarstedt Brothers - Worlds Apart Together (1973 Regal Zonophone)

Tämähän kuulostaa ainakin näin alkuun ihan Moody Bluesilta. Minä pidän Moody Bluesista, joten pidän siis tästäkin. Pidän tästä jopa enemmän kuin Moody Bluesista, sillä tästä puuttuu Moody Bluesille joskus tyypillinen kosiskeleva sentimentaalisuus. Voihan nenä! Here we are in London Town ja kaikki muuttuu tavalliseksi englantilaiseksi heinälato-folk-popiksi. Tuosta vain! Varoittamatta! Eikä sen parempaa kuulu olevan luvassa. Anteeksi, mutta suljen nyt molemmat maailmat, jotka olivat erillään ja muka yhdessä. Huonompaan suuntaan menee koko ajan, nyt ollaan jossain Rokkabilly tasossa... What the funk is this? Outo albumi, sillä toisella sivulla Moody B tunnelma palailee jälleen. En saa oikein otetta, mutta ei se mitään jos ei putoa maahan asti, leijuu vain siinä kamaran ja eetterin välillä kuin untuva tuulessa. Lopulta tuo untuvakin poistuu, kuin massansa lopullisesti menettäneenä ääniaaltojen avaruuteen. Oikeasti hei, tämä albumi voi olla tsekkaamisen arvoinen. Jollain tavalla se on oudoimpia kuulemiani, vaikka mitään outoa tämä nykyinen massakorvasukupolvi tässä tuskin huomaakaan. Hieno uudisyhdyssana muuten, ja pitkä. Mitenkäköhän kääntyneekään kolmannelle kotimaiselle?

The Beatles - Abbey Road

Here Comes The Sun! Kiinnostaisi tietää keitä ovat tämän klassikkokannen kuvaushetkellä etu- vasemmalla kyttäävät kolme henkilöä. Samoin kuin etuoikealla notkuileva vanhempi herrasmies. Entä kuka ajoi autoa, joka on juuri tulossa kohti väärää puolta tietä? Vai onko se sittenkin menossa, sillä englantilainen 60-luvun auto taisi näyttää samalta edestä ja takaa. Miksi Volswagenin rekisterikilpi on keltainen? Onko se muodollisesti saksalainen puoli-sukellusvene? Amfibio? Miksi sen edessä on Triumph -merkkinen ajoneuvo? Kuka on Triumphin takana luuraava kaljupää ellei Philip? Miksi oikealla olevan pakettiauton takana oleva auto on parkattu väärin päin? Miksi mies kulkee paljain jaloin likaisella asfaltilla, pidellen sormissaan sytyttämätöntä savuketta? Miksi ensimmäisenä kulkeva mies on ilmiselvästi Lehtisen Jukka? Entä pysähtyikö maailma kuvan ottohetkellä? Olenko kadottanut järkeni ja jos, niin minne? Kaikki nämä tärkeät rock-historian trivia-kysymykset odottavat edelleen vastausta. Jonain päivänä nuo asiat varmaan selviävät ja minulla riittä syytä symboliseen kyljen kääntämiseen lopullisessa sijoituspaikassani. He-he.

Deep Purple - Shades Of Deep Purple (1968 Tetragrammaton)

Deep Purple on yksi hienoimmista rock yhtyeistä kautta aikojen ja tästä se kaikki alkoi. Jos tunnet yhtyeen vain "In Rock" -levyn kautta, tämä voi olla yllätys. Purple on monipuolinen yhtye ja sen repertuaari on ihailtavan laaja. Yhtyeen psykedeelinen puoli on syytä muistaa ja noteerata.

T. Swift & The Electric Bag - Are You Experienced (1968 Custom)

Tuntemattomaksi jäänyt studioporukka soittaa upein, vuoden 1968 psykedeelisin rautalanka-pop soundein. Paljon kitaraa ja Hammond tai Moog-urkuja. Hendrix -tyyliseen kitaramusiikkiin kanssa tällä ei ole mitään yhteyttä. Kyse on ns. riisto- eli exploit -musiikista, jossa tunnettuja sävellyksiä tai tunnettujen yhtyeiden tyyliä tulkitaan ja sovitetaan oman mielen mukaan kredittien jäädessä pelkästään riistäjän omaan taskuun. Tämä albumi on paras exploit -albumi jonka tunnen. Asialla ovat nimettömät, mutta pätevät muusikot, jotka tulkitsevat mm. Hendixin kappaleen "Are you experienced" aivan uuteen kuosiin. http://www.youtube.com/watch?v=1PBkdK1KXIc

Miles Davis - In A Silent Way (1969 CBS)

Tämän täytyy olla yksi parhaita fuusio-jazz albumeja. En minä ainakaan tiedä parempaa. Mukana mm. Hancock, Corea, Shorter, Zawinul ja Mclaughlin. Maallisen ylimaallinen tunnelma.
http://www.youtube.com/watch?v=N1MqKhBuAzo

Paul Brett - Clocks (1974 Bradleys Records)

Paul Brett soitti kitaraa mm. yhtyeissä The Strawbs, Elmer Gantry's Velvet Opera ja Roy Harper band sekä sessiomuusikkona lukemattomissa muissa yhteyksissä. Allmusic lokeroi tämän progeosastoon. Alku on melodista poppia vahvalla viulutaustalla korostettuna. Kappale "Duellin' Banjo" on elokuvasta, joka esitettiin suomessa nimellä "Syvä joki". Allmusic laittaa tämän proge- lokeroon. Jos viulujen ja cellon käyttö rokissa tekee siitä progressiivista, niin olkoon sitten. Kappale "Empty dreams/Flying machines" ja sitä seuraava "rain from clear sky" nostavat albumin musiikin uudelle tasolle ja epäilemäni proge-puoli toteutuu kevyesti, joskin hyvin omaperäisellä tavalla. Viulu toimii levyllä vahvana osana koko musiikkia. Ei ole kovin väärin sanoa, että musiikki on violin-driven, vaikka Brett itse onkin kitaristi. Myös sello kuuluu kuvaan. Kolmemiehinen bändi: Dave Grtiffits, Paul Brett ja Mike Piggot. Kaksi viulistia ja yksi kitaristi. Taustalla iso joukko muita muusikoita. Aika erikoinen ja hyvin mielenkiintoinen levy.

Kim Fowley - The Day The Earth Stood Still (1970 /re1990)

Frank Zappa tutustui tähän kaveriin vuonna 1966 ja Fowley esiintyykin sitten Zappan depyytillä "Freak Out", soittaen instrumenttia nimeltä "Hypophone". Zappa keksi tuon soittimen, joka tarkoittaa itseasiassa suuta ja kaikkea sitä puhetta ja ääntelyä ym. jota sillä voi saada aikaan. Erilaiset suulla aikaansaadut äänet, puhe mukaan lukien on siis Fowleyn osuus "Freak Out" -albumilla. Fowleyn oma tuotanto 60-luvun lopulla oli psykedeelistä poppia, spoken word ja proto-punk. Tämä vuoden 1970 albumi on erilainen. Se on sekoitus hippirokkia, balladeja ja iskelmää ja hieman zappamaista kamaa on mukana myös. Levy on julkaistu alunperin Ruotsissa ja Fowleyn taustalla soittaa ruotsalainen Scorpions. Oudon mielenkiintoinen kokoelma.

Formerly Anthrax - Show Of Hands (1971)

Yhtyeen nimi on siis "Formerly Anthrax" eikä "Show of Hands", vaikka sen pienellä sulkuihin kirjoitaminen antaakin niin olettaa. Itse asiassa bändin entinen nimi oli "Framework". Musiikki on taitavien muusikoiden organ-driven jazzprogea. Useimmat taitavat pitää kansitaidetta lapsellisena, mutta minä pidän tällaisesta tyylistä. Kansitaide ja musiikillinen sisältö vastaavat toisiaan ja asiaa voisi kuvata sanoin "vakavan leikittelevää". http://www.youtube.com/watch?v=90J9GCXCQ8w

Ross - Ross (1974)

Ross on turhaan unohdettu funk-hardprog bändi. Varsinkin kitara (Alan Ross) ja urut (Bob Jackson) ovat vahvoja. Itse asiassa koko yhtye soittaa hyvin. Jackson on soittanut mm. yhtyeissä "Indian Summer" ja "Badfinger". Sävellykset eivät ole ihan huippua, mutta ovat ainakin omia. Basistit jäävät usein taustalle tukemaan muuta porukkaa, mutta Steve Emery nousee instrumenttinsa kanssa esiin sillä tavalla, että huomaan tuon tuosta seuraavani juuri hänen soittoaan. http://www.youtube.com/watch?v=93PW49V_EyQ

Focus - Moving Waves (1971)

Dag Nederland! Focus ja Moving Waves ovat ehdottomasti progen klassikoita. Muistan kun kuuntelimme kaverin kanssa hänen isoveljensä levyjä ja 70-luvun alun Englantilaisten yhtyeiden joukosta hocus pocus pomppasi ylös tämä. Moving Waves on kestänyt aikaa hyvin, jopa paremmin kuin muutamat mahtipontisemmat Englantilaiset tuotokset, nimiä mainitsematta. Tai mainitaan nyt vaikka ELP. MW on raikas progetuulahdus Kanaalin vastakkaiselta rannalta. Koko kääntöpuolen mittainen "Eruption" toimii yhä kuin silloin lähes 40 vuotta sitten. Albumin juhlavuosi tulossa! http://www.youtube.com/watch?v=vx-JzRzsCss

Burton & Cunico - Strive, Seek, Find (1971 Family Productions)

Reipasta hippi-rural-folkia kaksikolta, joka on kotoisin Australiasta, mutta joka levytti tämän albumin Amerikassa.