The Beatles - Let It Be (1970 Apple)

David Bowie on ilmiselvästi saanut sekä musiikillisen että kirjallisen starmanideansa kappaleen "Across The Universe" alkusekunteja kuunnellessaan.

Rolling Stones - Their Satanic Majesties Request (1967 Decca)

Rolling Stones ei ole koskaan tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. Tästä RS -albumista pidän kuitenkin erittäin paljon. Luulisin sen johtuvan siitä, että harrastan mm. psykedeelisen rokin kuuntelua ja keräilyä. Toisena ja tärkeämpänä syynä on se, että psykedeelinen rock on turhan usein paksun pilven läpi suodatettua, monimutkaistettua ja tekosyvällistä tai sitten muuten vain suoraan autotallista ulkoistettua. Kun hipin olisi pitänyt istua luennolla ottaakseen selkoa maailmastamme, hän mieluummin koetti kemiallista oikotietä, jota ei ole olemassa. Tuloksena on useinmiten vain hämärän subjektiivista sotkua. Tällä albumillaan englantilainen rock'n roll yhtye RS kuitenkin vetäisee paitsi varmaankin jointtia keuhkoon, niin myös psykedeelisen musiikin mutkia sopivassa määrin suoriksi. Hieno TMSR kokoelma edustaa lähtökohtaisesti typerää tekosyvää musiikkisuuntaa aidosti tyhmien, suoraviivaisten rokkareitten esittämänä. Tämän yhdistelmän lopputulos on aivan loistava! Se on kevyen hauska kliseekokoelma. En tiedä kuinka tietoisesti he sen tekivät. Rolling Stonesien albumeista pystyn kuuntelemaan läpi vain kokoelman Flowers ja tämän TMSR:n. On älytöntä, että yhtye, jonka tuotanto on suurimmaksi osaksi typerää roskaa, tekee itselleen hieman vieraamman genren roskasta tällaisen taideteoksen. Ehkä he löysivät hetkeksi sen oikotien. Sokea kana löysi kultajyvän. Tämä on mitä hienointa psykedeelistä rokkia. No doubt, this is the best Rolling Stones album and one of the best in the whole genre. I hate Rolling Stones but love this album!

Mecki Mark Men - Samma (1967 Limelight)

http://www.youtube.com/watch?v=M43ctZyqmtQ

Ruotsalaiset omaksuivat näemmä nopeasti uusimmat amerikkalaiset virtaukset ja tämä vuoden 1967 näyte siitä on oikein mukava yhdistelmä avantgardejazzia ja psykedeelistä rokkia. Hendrix tosin kuultaa paikoin läpi vähän liian sellaisenaan. Ovat muuten käyneet turneella Suomessa vuonna huhtikuussa 1968. Kuka muistaa olleensa paikalla? Minä olin tuolloin vasta täyttänyt kymmenen ja kiinnostunut lähinnä polkupyöräilystä. Palasokeripaketin pahvista sai pyykkipojilla kiinnittäen hienot moottoripyörän äänitehosteet ja kura lensi.

Touch - Touch (Coliseum 1969)

Psykedeelisetä otetta tavoitteleva "Down At Circes place" on levyn paras kappale. Kuulen siinä muistumia 13th Floor Elevators -psykedeliaan. Myös 11-minuuttinen jazz-prog "Seventy-Five" loistaa ja saa kuuntelijan hyvälle tuulelle.

J. K. & Co - Suddenly One Summer (1968 Blue Whale)

http://www.youtube.com/watch?v=uXuzx0TBzAM&feature=related

What can i say... Geronimo! This is one of my American favourites.

Val Stöecklein - Grey Life (1968 Dot)

http://www.youtube.com/watch?v=XJwgTYudwNY&feature=related

Elegant, both the low-key cover art and the music.

Ecology - Environment / Evolution (1971 Happy Tiger)

Something odd is happening to me. I'm becoming to like country music and even pedal steel guitar too. This record is the main reason to it.

Woody's Truck Stop

Kuuntelen tätä ties kuinka monetta kertaa tällä viikolla ja täytyy sanoa, että kyseessä eittämättä on yksi parhaita albumeja, jossa sekoitellaan onnistuneesti yhteen bluesia ja psykedeliaa. Bluesahtava fuzzkitara -soundi toimii upeasti. Kaiken lisäksi albumin parhaita kappaleita on balladi "Everything is Fine". Tämä on ilman syytä väheksyttyjen levyjen listallani hyvin korkealla.

Pekka Pohjola Group - Kätkävaaran Lohikäärme

Kappaletta "Sampoliini" kuunnellessa palaa mieleen jo unohtunut harmi siitä, ettei Zappan Pohjolan kiertue koskaan toteutunut. Voin vain kuvitella millaista jälkeä siitä olisi jäänyt kuunneltavaksi. Niin... ja kuvittelenkin ja kun oikein kuvittelen, niin välillä Seppo Tynin kitarointi kuulostaa ihan Zappan ja Pekka Tyni on kuin George Duke. Kätkä voisi olla bändin ainoa intiaani tai Bozzio tai Thompson Kätkävaaran Lohikäärme ei ole loistava, mutta kuitenkin mukavan kuunneltava matka vanhalla Scania-bussilla Pohjolan maisemissa. Mukaan ovat mahtuneet ainakin Return To Forever, The Spirit of the Mothers, Weather Report ja Harakka Bialoipokun (B The Magpie) sisarenmiehen kummin kaima. Vaikutteita siis löytyy...

Tom Fogerty - Tom Fogerty (1972 Fantasy)

Turha häpeillä, sillä on tämä paljon parempi kuin samana vuonna ilmestynyt CCR albumi Mardi Gras, jonka teossa Tom-veli ei ollut enää mukana. Mukana soittavat mm. Grateful Dead -herrat Saunders, Kahn ja Vitt. Miksi muuten joissain painoksissa on kannen vaalean valoaukon kohdalla miehen nimi, mutta tässä ei?

Wigwam - Fairyport (1971 Love Records, this CD)

Hot Mice? Valitettavan monessa kohdin tuntuvat keskittyvän itse soittamiseen ja tekniikkaan, tunteen ja sisällön kustannuksella. Musiikin olennaisimmat elementit toteutuvat, mutta jäävät ikäänkuin päälle liimatuiksi. Kaikesta huolimatta Fairyport on hieno albumi, jossa alkaa kuulua oman lempialbumini Beingin esikaikuja. Englantilainen Jim Pembroke on bändin sielu ja ikäänkuin kapellimestari. Parhaat kapellimestarit saavat orkesterin toimimaan kuin se olisi yksi organismi. Nyt se jää valitettavasti vain monen osan summaksi. Siitä huolimatta Fairyport on ainutlaatuinen albumi. Maailma ansaitsee tämän. Albumin parhaat palat ovat suomalaisia eli Gustavsonin ja Pohjolan sävellyksiä. Se mikä Wigwamin musiikista kaikkiaan tekee arvokasta on sen omaleimainen soundi, jota en tunnista missään muussa tapauksessa. Albumin parhaita paloja ovat sen jazz-fuusio-osuudet, jotka ovat helkkarin hienoja. Pembroken muutamat vokaaliosuudet enteilevät seuraavaa albumia Being, joka on minun mielestäni bändin paras. Loppua kohden tämä vuoden 1971 albumi senkun paranee ja ainakin tältä CD:ltä löytyvä 17-minuuttinen Live "Rave-Up for the Rodies" on upeaa kuunneltavaa.

Mars Volta - The Bedlam In Goliath (2007 CD)

Jos vanha hippi-psyche-proge alkaa puuduttaa, niin tällä mieli puhdistuu.

Cirkus - One (1973, CD)

Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat erinomaisia progebiisejä, mutta kolmannen kohdalle eväät yksinkertaisestin loppuvat ja odottamani sirkus sitten alkaa. Heti neljännen biisin alussa on kuitenkin pakko vetää edellistä tuomiota hieman takaisin, sillä "Song for Tavish" on klassisen hieno melodinen progen suuntaan kallistuva biisi. Tämän jälkeen sitten tapahtuu se, mitä ounastelin tapahtuvaksi jo kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen: musiikki muuttuu keskinkertaiseksi, osoittelevaksi ja omaa tekemistään ja urku-mellotronimaailmaa ylhäältä päin painottavaksi sekameteliksi. Pertiaatteessa musisointi ja soundit menettelevät, mutta sävellykset ovat mistä lie.

Gary McFarland & Peter Smith (1971 Buddah)

A total disappointment.

Ramases - Space Hymns (1971 Vertigo this re Mexican Summer 2011)

Kuulin Space Hymns albumin ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sitten. Kaverini poltti mukaani kotimatkalle tämän ylistämänsä yhtyeen CD:n ja kun kuuntelin sen autossa, en oikein saanut kiinni mistään. Olen kuunnellut CD:n muutamia kertoja sen jälkeen ja aina sama tunne: tavanomaista tai ehkä jopa hieman puolivillaista hippifolkia itämaisin maustein. Vinyylin kansi on Roger Deanin piirtämä, kiinnostava, kuusiosainen ns. foldout-juliste. Tuli kuitenkin tilaisuus saada omistukseen levyn uuspainos (Mexican Summer levymerkki), joka on kansien osalta alkuperäisen kopio, lukuunottamatta tietenkin Vertigon logoja. Hankinkin levyn lähinnä paketin vuoksi. Kuunneltuani tätä nyt pitkin iltaa useamman kerran, taitaakin Ramases tekaista odottamattomat. Harvemmin nimittäin käy niin, että ensimmäisen kovin huonon kuuntelukokemuksen jälkeen kyseinen musiikki alkaisi sinnikkäimmänkään kertausharjoittelun jälkeen kuulostaa missään vaiheessa sen paremmalta. Space Hymns näyttäytyy kuitenkin olevan sen verran mystinen juttu, että vähän lapsellisen tuntuisen sävel-, soundi- ja äänimaailman takaa alkaa vähitellen orastaa jotain, mikä pakottaa kääntämään kiekkoa aina uudestaan. Ja kun ympäristön äänimaailma illan edetessä hiljenee, valtaa Space Hymns tilan ihan uudella tavalla. Hymns ei välttämättä ole musiikkia, joka rauhoittaa mieltä, vaan toimii parhaiten silloin, kun mieli on jo asettunut ja valmis ottamaan vastaan. Space Hymns ei avaudu pelkän kansikuvan perusteella. Levy laitetaan usein luokkaan psykedeelinen avaruusrock, mutta tarkemmin kuunnellen siinä on mukana kosmisen ulottuvuuden lisäksi myös toinen ääripää eli metafyysinen ulottuvuus. Onko Space Hyms matka ulkoiseen vai sisäiseen äärettömyyteen, se jää kuulijan itsensä päätettäväksi.

John Entwistle - Whistle Rhymes (1972 Track)

Huh! Alussa ajattelen että jaahas, tässä yksi Who-yksilö sitten tekee samaa kuin bändikin, tai ainakin yrittää vähän siihen suuntaan. Alku onkin joo-joo-boogie rokkia ihan kuten Who tavallisimmillaan. Tosin kitara on hyvä jo alussa, niin ettei voi pahasti haukkua vaikka haluttaisikin. No se taisi olla vasta sormiharjoittelua ja virittäytymistä itse asiaan, sillä jotenkin tämä alkaa vaan toimia ja mitä pidemmälle edetään, sitä vähemmän on kyseessä Who ja sitä enemmän itse Entwistle. Tosin ensimmäisen puolen kaksi viimeistä raitaa ovat harmillisen yhdentekeviä täytekappaleita. Se, mikä tämän albumin pelastaa isosti plussan puolelle on toinen sivu, joka kasvaa alun "James Blunt" tunnelmista loppuosan mukavaan semiprogeiluun. Kitaraa tällä Who-basistin albumilla soittelevat muuten Peter Frampton ja Alan Ross. Albumin genesismäiset progeosuudet (mahdollisia omia harhakuulojani muutaman soinnun perusteella) saattavat jonkun toisen mielestä olla hieman teennäisiä, mutta niinhän se kaikki proge on, mukana alttoviulut, cellot, puhallinkuusikko ja ihan lopussa Batman-Stravinsky mellotronisekoilu.

Phil Ochs - Pleasures of Harbour (1967 AM)

Ensimmäisenä herättää huomiota se että tämä on vuodelta 1967, mutta soundit ovat kuin myöhemmiltä ajoilta. Onko tämä tuossa suhteessa ainakin amerikkalaisittain aikaansa edellä? Ensimmäinen sivu on sillisalaattia. Sillisalaatti on toki juhlaruokaa täällä pohjoisessa. En silti pidä tietyistä ekan puolen sirkusmusiikkiosista, mutta esim. barokki-pop -tyylinen aloitusbiisi "Cross My Heart" hyvä, samoin sitä seuraava saman tyylinen yli kuusiminuuttinen " Flower lady". Barokkipoppia tavallisesta popista tekee se, että mukana on sellaisia keskiaikaisia soittimia kuin fagotti, enklannintorvi ja harpsichord, joka tunnetaan tällä suunnalla nimellä cembalo. Phil Ochsin ääni on miellyttävä ja aidon kuuloinen. Loppujen lopuksi levyn ensimmäisen puolen konseptin rikkoo vain keskivälin ja lopun lyhyt sirkustunnelma, joten sillisalaatti oli ehkä turhan dramaattinen luonnehdinta. Toisella puolella luulen kuulevani mm. As Time goes By -tunnelmaa samoin kuin Blowin in The Wind. Jos viihdemusiikki voi olla musiikillisesti syvällisen viihdyttävää, niin tämä on jotain sellaista. Kakkospuoli kasvaa hienosti kolmen kahdeksan minuutin mittaisen kappaleen myötä mielessäni arvoitukseksi. The Crucifiction kruunaa albumin ja takaa optimistisen tunteen siitä, että voin edelleen löytää hyvää musiikkia, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut.