Compass - Sama (1970 AJP Ahmad Jamal Production)

Amerikkalaista progressiivista rokkia. Seitsenmiehinen

porukka laajoine soitinarsenaaleineen soittelee juuri sellaista

musiikkia, jota on kiva kaivaa esiin. Olen viime vuosina

hakenut musiikista siitä kadonnutta aitoutta.

Liian tuotettu, sliipattu ja laskelmoitu ei kiinnosta.

Amerikkalaiset käyttivät noihin aikoihin

musiikkiperinteensä soitinkirjoa ennakkoluulottomasti.

Tässäkin soi tenori- ja alttosaxofoni, viulu, trumpettikvartetti,

pasuuna ja tietysti tavanomaiset kitara, urut, rummut, basso

ja piano. Jonkinmoisia kokeilevia zappakaikujakin olen

kuulevinanani. Paikoin psykedeelistä, paikoin progressiivista,

paikoin kuin kirkkomusiikia. Hieno tapaus, jonka hienoimpia

kappaleita on The Twins. Koetin löytää soittajien myöhemmästä

elämästä jotain tietoa, mutta ainut jolta löytyi laajaa tuotantoa oli

kansitaiteesta vastaava David Edward Byrd. Kannattaa

Googlettaa. (8,8)

Pink Floyd - The Piper At The Gates Of Dawn (1967 EMI tämä re 80-luku)

Pink Floyd ajalta ennen kuin alkoivat tehdä pompöösiä avaruusmusiikkiaan. Kappaleet pääosin Syd Barretin kopasta. (9,8)

The Beatles - Hey Jude (1970 tämä re 1978 Capitol)

Kokoelma singlejä, jotka eivät olleet millään albumilla. Tämän jäljiltä huomaankin pitäväni Beatleseista vähän enemmän kuin ennen. (9,2)

Pink Floyd - Atom Heart Mother (1970 Harvest)

Albumi oli menossa ennakkoesitykseen eetteriin ja John Peel halusi tietää minkä nimen hän kuuluttaa. Albumilla ei ollut vielä nimeä, niinpä Ron Geesin osoitti Watersille pöydällä ollutta The Evening Standard -lehteä ja kehotti etsimään siitä sopivan nimen. Waters huomasi lehdessä jutu, jossa kerrottiin odottavasta naisesta, jolla oli atomikäyttöinen sydämentahdistin. Otsikko oli Atomheart Mother. Albumin äänityssessioiden aikana Syd Barret kuljeskeli studiossa, koska oli kuullut Pink Floydin tekevän uutta albumia. Barret ei tehnyt mitään levyn eten, oli vain tavalliseen tapaansa läsnä, mutta poissa. Hänestä oli tullut puolijumala, jonka arvo kasvoi sitä mukaa kuin hän oli tekemättä mitään. Ron Geesin vaimoineen toimi takapiruna projektille ja mukana oli muutamia sessiomuusikoita, lähinnä päättäväinen vaskiryhmä, joka ei halunnut soittaa mitään "tyhmää". Yhtye halusi kannen olevan ehdottoman epäpsykedeelinen. Thorgerson oli kuullut ystävänsä sanovan Andy warholin lehmätapettia tavallisuuden huipuksi. Sitten lähdettiin metsästämään sopivaa lehmää. S.T. päätti kuvata löytämänsä lehmän koulun oppikirjoista muistamallaan tavalla. Lehmästä oli tulla koko albumin kantava teema, sen eri osiot oli määrä nimetä lehmäaiheisin nimin. Jälkikäteen keksittiin vielä erilaisia yhteyksiä maaäidin ja lehmän välille. Lehmän nimi oli muuten Lulubelle III ja sen omisti farmari Arthur Chalke. Atom Heart Motherin oli tarkoitus olla rock-ooppera samaan tapaan kuin Deep Purple tai ELP olivat lähentyneet klassista puolta. Gilmour on myöhemmin sanonut albumin olevan pelkkää roskaa ja yhtyeen olleen noihin aikoihin todella alamaissa. Levy myi kuitenkin huiput. Taisi Barretin studiossa kuljeskelu olla tehokkainta myynninedistämistä. Huhu kulki ja kaikkihan sen tiesivät, että Syd oli remmissä. Poissaolevan neropatin henki leijuukin vinyylin yllä. Eniten ole aina pitänyt kappaleesta Summer '68. Kun 70-luvun alussa kuulin albumin kaverini isoveljellä, jätti se itsestään aika mystisen vaikutelman. sanaa psykedeelinen en ollut vielä kuullutkaan. Kuuntelen sen vieläkin mielelläni, mutta mystiikka siitä on kadonnut viimeistään luettuani kirja Pink Floydin odysseija. Klassikko kaikesta huolimatta. Jotkut on tähän ihan hulluina. (8,6)

Frank Zappa and The Mothers of Invention - One Size Fits All (1975 DiscReet)

Niitä Zappoja, joita kuuntelin tuohon aikaan paljon. Tunnen albumin jokaisen hetken. Se on siltä aikakaudelta, joka on mielestäni zappan paras yhtenäinen jakso albumien sunteen. Apostrophe, Overnite Sensation, Roxy & Elsewhere ja One Size Fits All. Noilla porukka soittaa yhteen mielettömän hyvin. Inca Roads avaa albumin komeasti ja Zappan Helsingin konsertissaan soittama soolo on ympätty sille. Inca Roads virnuilee Eric Von Dänikenin ufoteorioille. Kiitos Frank tästäkin. Siirryn sohvalle. (9,5)

Elton John - Goodbye Yellow Brick Road (1973 MCA)

Valistin itseäni vasta hiljattain sen suhteen, mikä tuo Yellow Brickroad oikein on. Liittyy fantasiatarinaan Ozin velho tai vastaava. Nuo fantasiakirjat kiersin aikanaan hyvän matkan päästä, niin Sormusten Herran kuin Ozinkin. Nimikappale on hyvä ja suomeksikin se toimi, muistaakseni. Vexi Salmen sanat muistuvat paikoin mieleen edelleen. Oliko se Karma? Youtubessa sen laulaa uusiksi joku Maggie. Candle In The Wind on toinen albumilla esiintyvä mieleenjäänyt. Laulu on omistettu Marilyn Monroen muistolle. Elton Johnilta kannattaa omistaa Tumbleweek Connection ja tämä. Löysin Keltaisen Tiilitien viime kesänä kirppikseltä ja kun on kuitenkin tupla ja erittäin hyväkuntoinen, niin suostuin maksamaan sen 12e. Ei paha.

Gary Burton & Keith Jarret - Sama (1971 Atlantic)

Tästä tulee hyvät fiilikset. Alla olevaan Motianin freejazziin verrattuna tämä on perinteisempää nykyjazzia. Musiikki perustuu selkeille sävellyksille, mikä on hyvä asia. Helpohkoa jazzia, muttei kuintenkaan mitään tavaratalojazzia. Ravintolajazzia ennemmin. (8,4)

Paul Motian - Conception Vessel (1973 ECM)

Vapaasti improvisaation kautta kehittyvää jazzia. Kuuntelen free-jazzia, mikäli se ei ole niin free, että pyöritään vaan ympyrää, pääsemättä minnekään. Paul Motian on percussionisti. Mukana mm. Keith Jarret. Löysin netistä listan, jossa tämä oli listattu vuoden 1973 jazz-albumien neljänneksi parhaaksi. vähän liian freetä minulle.

Paul Simon - In Concert Live Rhymin (1974 CBS)

Hyvä albumi täynnä hyviä kappleita. Näihin Paul Simonin vanhempiin kappaleisiin en ole kyllästynyt ja tuskin kyllästynkään. (8,3)

Nirvana - Nevermind (1991 DGC)

Nyt on parasta lopettaa ja pitää tauko, kun Teen Spirittikin kuulostaa teennäiseltä roskalta.

Manassas - Manassas (1972 Atlantic)

Mehupillipäivä? En pysty kykenemään ymmärtämään, mikä tekee tästä muka niiiiiiin hyvän. Kaikkialla kehutaan. Musiikki on ennalta arvattavaa, saman kantrikappaleen toistamista. Alavireistä valitusta. Tupla-albumi. Telkänpönttöön katto. Alussa kirjoittamani mehupillipäivä viittasi mahdolliseen rajoittuneeseen näkemykseeni musiikista. En myönnnä kuitenkaan. Olen avarakatseinen ja -korvainen. Amerikkalainen molliharha. Tämä on oikeasti tylsääää.

America - Hideway (1976 WB)

Lällätilällää. Alkaa kevyellä reggaella! Jatkuu yhdentekevällä pehmorokilla. Mistähän tämäkin on tullut ostettua. Onko haukkupäivä? Ei, kyllä tämä ansaitsee vähättelynsä. Vesilintupäivät tulevat, purot sulavat ja räystäät alkavat tippua. Näitä paksupahvisia kun olisi muutama, niin niistä voisi rakentaa vaikka telkänpöntön. Kierrätystä nääs. No ei, George Martin on tainnut ohentaa kannetkin, musan ainakin. Laitoin kuvaan takannen, koska se on etukantta parempi räntäsateineen. Löytyy edes jotain särmää. Äskeisessä sanailussa ei välttämättä sen enempää järkeä kuin tässä levyssäkään. (7,4)

Jim Croce - Jim Croce's Greatest Lovesongs (1976 Lifesong CBS)

Singer-songwriteria, jonka musiikkiin minun on vaikea samaistua. Miten tämä minulle myöhempi kirpparituttavuus eroaisi kaikista vastaavista aiemmista? Ei mitenkään. Laulut ovat tietysti hyvää peruslaatua, mutta se ei nyt vaan riitä. Sillä sipuli ja piste. (7,9)

The Merseybeats - Beats And Ballads

Merseybeat tarkoittaa brittiläistä pop-musiikin tyylisuuntaa, joka kehittyi Mersey-joen ympäristössä, Liverpoolin alueella. Tunnetuin Merseybeatin edistaja oli The Beatles. Pohjana on amerikkalainen rythymblues ja rocknänroll. Tämä levy sisältää Merseybeats -yhtyeen kappaleita vuosilta 1963-65. Hyvää käyttömusaa sopivaan tilanteeseen maulla valittuna.

Katja Ebstein - Mein Leben ist Wie ein Lied (1970 Liberty Records)

Schön.

Fanny - Mother's Bride (1973 Reprise)

Amerikkalainen Hard Rock -tyttöbändi. Länsirannikon tytöt ovat aloittaneet jo vuonna 1969 Sacramentossa. Allmusicin mukaan ensimmäinen femalebändi, joka levytti isolle levymerkille.

The Sound Symposium - Bob Dylan Interpreted (1969 DOT)

Taitaa olla se päivä tänään, jolloin kehutaan kaikki mikä käteen sattuu ja huomenna taas haukutaan. En koskaan aikonut laittaa tätä blogilleni, mutta nyt tääkin on sitten kumminkin kuuntelussa. Sound Symposium -yhtye esittää Bob Dylanin lauluja. Kunnon jousisto ja hornysto myös pianoineen, kitaroineen, huiluineen ja kaikkineen veistelee kuitenkin ihan kuultavaa, siis kuunneltavaa versiota Dylanin kappaleista. Parannusta edelliseen verrattuna on se, ettei tässä ainakaan kukaan honota. Kappalelista kannessa, kun suurentaa. Jotain hellyyttävävän amerikkalaista tässä on. LOH (Lots Of Heart). Rare, väittää Ebay.

Ten Years After - Cricklewood Green (1970 Deram)

Ten Years After on musiikkia minun makuuni. On tää vaan niin hieno albumi. Bändi saa bluespohjaisen rokin kuulostamaan helpolta, mutta laadukkaalta, rullaavalta, mutta jämäkältä, psykedeeliseltä, muttei aivottomalta, bluesrokilta, mutta... eikun joo... bluesrokilta. Kitaristi.. mikä tää nyt oli.. Allman eikun Alvin on niitä parhaita.. Lee. Tätä kuunnellessa kaikki tuntuu olevan oikeasti kohdallaan. Ei hajuakaan teennäisestä, hei me ollaan kovia jätkiä -asenteesta, vaan hei, me soitetaan jätkät!!! Antaa rullllaaa.... Kevätkääryleitä. Basisti tekee myös tään bändin. Laita tätä Saabisi kuuntelukojeeseen, niin pysyt ilmassa! (9,4)

Van Der Graaf Generator - 68-71 (1971 Charisma)

Erittäin vaikuttava kokoelma. Miten sen sanoisin.. on laitettu yhteen samantyylisiä kappaleita. Psykedeelinen tunnelma. Omistamani levyn lievää rapinaa en laita yhtyeen piikkiin, mutta kuulokkeilla kuullessa hieman välillä herpaannuttaa. Ilman kuulokkeita ja treblet lännessä ei onneksi ongelma. Psykedeelisempää kuin VDGG:n albumeista on tullut mieleenkään. Outoa. (8,4) Ps. Kuuloke on laite jolla kuunnellaan, mutta mikä olisi kuulloke? Jokin joka kuultaa läpi? Itse asiassa alan kuuntelun edetessä pitää tosi paljon tästä kokoelmasta. Läpikuultavaa kuullokemusiikkia eikun siis läpi kuultavaa.. siis läpi kuunneltavaa tai miten se meni... Kuuntelen tämän joka tapauksessa läpi. (Eiks ollu nokkelaa taas kerran..) (8,8)

Spreadeagle - The Piece Of Paper (1972 Charisma / Buddah)

Olin jo kirjoittaa että emmä ny oikeen tiärä, semmosta melko medicorea. Nostan arviota kuitenkin kuuntelun jatkuessa. Hommassa on jotain mielenkiintoista ja persoonallista. Laulajan ääni on hyvä ja kuunnellessa tulee kutkuttava olo ettei sittenkään ole ekan kappaleen jälkeen varmaa mitä jatkossa seuraa. Mielenkiinto pysyy yllä kuin Maupassantin tai Roald Dahlin novelleja lukiessa. Kyllä tämä albumi on ollut hyvä tehdä, mieluummin kuin jättää tekemättä. Ei ainakaan ärsytä. Rehtiä meininkiä jossa mukana persoonallisuutta herättääkseen hyvän tunteen. (8)

The Grass Roots - Move Along (1972 Dunhill)

Alunperin P.F.Sloanin bändi. Hän oli vuonna 1966 yhtyeen laulaja. Minulle sopii tämä amerikkalainen jousien ja torvien tukema soundi. Virkistävää vaihteeksi. Genre liikkuu maastossa pop-rock-folk. Laulajalla mukava ääni. (8)

Doors - L.A.Woman (1971 Elektra)

En sitten millään löydä sitä miksi Doorseja paikoin niin kovin palvotaan. Kyllä tätä kuuntelee. Viimeinen kappale riders On The Storm lähtee leijumaan ihan maukkaasti. Doors on luultavasti niitä bändejä, joita on vaikea täysin omaksua jälkeenpäin, niitä jotka olisi ollut parasta elää siinä ajassa. Jotain mukaansa kutsuvaa koko hommassa kyllä on, mutta porstuaa pidemmälle en pääse, korkeintaan siihen seuraavalle kynnykselle. Ehkä vielä joskus. (8)

Eagles - Desperados (1973 Asylum)

Monien mielestä yhtyeen paras, mutta minusta ei siltikään kokonaisuutena kovin ihmeellinen. Mieluiten kuuntelen Greatest Hitsejä, enkä sitäkään kovin usein. Tequila Sunrise albumin paras.(7,7)

Sting - Nothing Like The Sun (1987 AM)

Police ei mittään, Every Breath.. ei mittään, mutta Nothing Like The Sunista olen pitänyt ensi kuulemalta. Tupla täynnä hienoja kappaleita. (8,8)

Janis Joplin - Greatest Hits (1973 CBS)

Me and Bobby McGee, Piece of my heart, Summertime, Try bit harder... jeee! (8,3)

David Clark - Time (1987 EMI)

Lawrence Olivier ja Freddie Mercury samassa vuoden 1987 Lontoo-musikaalissa. (7)

Barclay James Harvest - Once again (1971 Harvest)

Yllättävän hieno albumi. Yllätys johtuu siitä, että olen ensin tutustunut yhtyeeseen sen myöhemmän tuotannon kautta, joka ei puhuttele millään lailla. Mocking Bird on hyvä biisi ja sen tunsin ennestään. Myöhempään verrattuna tätä voi hyvällä omatunnolla sanoa progressiiviseksi rokiksi. Ihmetteli aina ennen, miksi porukalla on progebändin status. Nyt ymmärrän vähän paremmin. Tämä jää kuunteluun. (8,6)

John Mayall - Bluesbrakers With Eric Clapton (1966 London)

Hyvää laatua ja Claptonikin saa varauksettomat ihailuni, mutta jostain syytä tämäntyyppinen blues sinänsä ei herätä minussa suuria tunteita. Tätä tasalaatuista pakettia on helppo kuunnella, mutta kun en ole niin sanoitusten perään, niin musiikin sinänsä pitäisi kertoa myös jotain. Tulee vaikutelma opinnäytetyöstä. Kaikki blueselementit osataan ja nyt sitten varsinaisen uran alkuun. (8,4)

Eagles - Hotel California (1976

Hotel California, siinä se. (10) New Kid In town - ok. Muu aika yhdentekevää. Ehkä vähän yliarvostettu albumi. En yleensä kuuntele tältä kuin nimikappaleen. Kokonaisarvosana (7,9)

V/A - Vertigo Annual - (1970 Vertigo 665701)

Vuoden 1970 Vertigo -levymerkin kokoelma. Artistit ja yhtyeet: Colosseum, Rod Stewart, Jimmy Campbell, May Blitz, juicy Lucy, Fairfield Parlour, Magna Charta, Affinity, Black sabbath, Gracious, Cressida, Nucleus, Manfred Mann, Captain Three, Bob Downes, Dr Strangely Strange ja Uriah Heep.