Thursday, December 31, 2009

The Illusion -Together (As A Way of Life) (1969 Steed)


Alusta loppuun tasaisen hyvä psych-rock-heavy-blues-blueeyedsoul albumi. Esimerkki siitä miten bändi pitää tasonsa eikä lähde millekään "vähän jotain kaikille ja varmuuden vuoksi vielä kantria päälle" -linjalle. Bändi tuli New Yorkin Long Islandilta. Soittamisen iloa, pitkä rumpusoolo ja zeppeliinimäistä kitarointia. Pidän tästä erittäin paljon. (8,3)

Mashmakhan - Sama (1970 CBS)

Jammailevaa prog-psych rockia soittava kanadalainen yhtye oli minulle tuntematon, löytäessäni sen divarin halpishyllystä. Eivät menneet rahat hukkaan. Aloituskappaleessa tosin laitetaan kaikki peliin ja sitten vähän himmenee. Pian taustan jousiryhmä ja mieto brassmauste tuo kuitenkin uutta mielenkiintoa peliin. oikein mukava albumi. Yhtyeen pääsäveltäjän kappale 'As years go by' taitaa olla tuttu jostain muustakin yhteydestä, ei vain nyt tule mieleen. (8) Joo tarkistin ja se on myynyt yli miljoona kappaletta ja saanut kultalevyn. MUTTA sitten se mistä se tuli mieleeni, on tämä viimeisin Euroviisuvoittaja Alexanderin kappale YOU'RE A FAIRYTALE. Muistin perusteella vaikuttaa TÄSTÄ LAINATULTA!!!
http://www.youtube.com/watch?v=aEZRLL-Yzqk


Gnidrolog - Lady Lake (1972)


Tämä on hieno albumi vähemmän tunnetulta englantilaiselta progebändiltä. Bändi ei onnistunut saamaan suurempaa menestystä aikoinaaan. Musiikki on puhdaspiirteistä progea tai sinfonista rockia. Olisiko menestymättömyyden yksi syy ollut saxofoneilla ja poikkihuilulla laajennettu soitinvalikoima ja jazzahtavuus. Samalla tavalla kuin esim. Gentle Giant ei noussut aivan kirkkaimpaan progekärkeen, tässäkin ilmeisesti suurta joukkoa mätti oudommat soittimet, jotka tuovat jazzahtavaa särmää soundiin. Albumi on joka tapauksessa kertakaikkisen erinomainen, vaikka rehellisyyden nimissä se jää aavistuksen prototasolle. Protoprogeksikin tätä jotkut sanovat. Ja ehkä kappaleet eivät ole kuitenkaan sitä tasoa kuin suurten nimien. Löysin tämän vasta hiljattain itsekin, nuoruusvuosien Yesin, Genesiksen, Pink Floydin ja Jethro Tullin ym.. seuraksi. (9)

Tommy James & The Shondells - Sellophane Symphony (1969 Roulette)


Cellophane Symphony, albumin aloituskappale on se mihin tämä albumi myös jää.
En oikein tiedä mitä sanoa ko. yritelmästä. Moog naukuu yksinkertaista kuviota.
Toisaalta kappaleessa on sen edetessä jotain alkukantaista viehätystä. Ns. protoprogeahan se on, kohtalainen progeyritelmä, joka termin mukaisesti kehittyy ja hakee uusia muotoja edetessään. Muu materiaali meni hiukan ohi enkä ala nyt kuunnella uudestaan. Nimibiisi on joka tapauksessa albumin paras. Koko albumi (7,3) Nimibiisi (8)

Tommy James - Sama (1970 Roulette)


Tommy Jamesin ensimmäinen sooloalbumi vuodelta 1970. Psykedeelisen popin alle tämä kai menee, vaikka onkin siloitellumpaa. Paikoin kovin CSN&Y vaikutteista, laulaakin kuin Young. Eniten pidän ykköspuolen kappalleesta "Morning Train". Ihan hyvää matskua tämä on fuzzyine kitaroineen. Itseasiassa kuuntelukokemuksen edetessä tämä osoittautuu paremmaksi kuin muistinkaan. Toinen puoli ei sitten taas vaihteeksi onnistu. Ensimmäinen sivu (8) toinen (7)

Lighthouse - Thoughts Of Movin On (1971 Evolution)


Hieno albuminkansi. Musiikki... Soittaja- ja soitinmäärään nähden ihmeen ohutta. Laulajalla paikoin joko oikea tai teko- Neil Young -nasaali. Edetessään musiikki paranee, mukaan tulee huilua ja jammailua sekä brassia ala Chicago. Kannesta pari lisäkymmenystä. (7,7)

Cochise - Sama (1970 UA)


Kantria, muttei ihan tyypillistä, muassaan raskaampi rocksoundi. Kansikuva Hipgnosiksen. Kitarassa mukava fuzzy-särkijä-pedaalisoundi. Levyllä versio P. Simonin 59th Street Bridge Song: ista. Kantri slidesoundeineen sensijaan ei kiinnosta, mutta tässä on onneksi muutakin (7,8)

Cochise - Swallow Tales (1971 UA)


Epäkiinnostavaa kantria. Amerikkalaiset luonnollisesti arvostavat Cochisea. Hyvää ja kantria tämä luultavasti onkin, mutta inhoanpehmeää naukuvaa steelkitaraa ja aina kun levyllä soitetaan sellaista, on se sitä mukaa menetetty. Ajoittainen hippisoundi pelastaa sentään jotain. (7,6)

The Damnation Of Adam Blessing - The Second Damnation (1970 UA)


Psykedeelsitä hippihardrockia. Ihan kelvollista. (8,1)

The Quintet - Future Tense (1971 UA)

Saksofinilla siirapoitua hitaahkoa meksikorytmistä poprockia. Tunnetaan myös Doug Sham Bandina. (7,4)

Quillotine - Sama (1971 Ampex)


Kirjoitin ensin että laulaja yrittää enemmän kuin osaa. Luulin että hän on mies, mutta tuo onkin Janis Joplinia matkiva? nainen. Musiikki on psych-jazz-prog-Joplin -blueshardrockia. Uskottavampaa kuin vaikkapa Second Coming alempana. Jotenkin teennäinen vaikutelma jää kuitenkin paikoin jäljelle. Kokonaisuus kuitenkin paljon plussan puolella. (7,9)

The Association - Sama (1969 Warner)


Hienoa kansitaidetta kaikki neljä sivua. Levyllä on todella kaunis kappale Love Affair. Muistuttaa jotain, but can't recall. Kokonaisuutena ei kovin innostunutta tai innostavaa, joskin hyvin soitettua/tuotettua. Liian hienostunutta? Kovasti on nähty vaivaa paketin eteen, sisällä nelisivuinen, hyvälle paperille painettu sana/kuva -liite. RateYourMusicissa tämä on genresn psykedelinen pop alla. Kantrivaikutetta tottakai täytyy löytyä myös :-( (7,9)

The Second Coming - Sama (1970 Mercury)


Yhdeksänjäseninen Chicago-vaikutteinen yhtye. Nauhoitettukin Chicagossa. Tämän tyylisiä riittää, mutta tämä nousee keskitason yäpuolelle. Kakkospuolen lopettaa lähes 11-minuuttinen jazz-rock kappale Jeremiah Crane, jossa on myös hippiaikakauden psykedeelisiä tunnelmia. (7,8)

Navasota - Rootin (1972 ABC)


Yleisempääkin kiinnostusta tätä kohtaan lisää se, että mukana on kaksi Steely Dan kaveria, Don Fagen ja Jeff Baxter. Musiikki on bluespohjaista raspikurkkuhardrockia. Kantrimausteitakin on lisätty, tottakai. (7,7)

Bob Seger - Mongrel (1970 Capitol)


Bluespohjaista rockia psykedeelisin maustein. Tiukkaa, raa'anpuoleista meininkiä. Albumin päättää pitkä ja kaikenkaikkiaan mainio versio River Deep Mountain High :sta. Oikein kuunneltava levy. (7,9)

Everyone - Andy Roberts With Everyone (1971 Ampex)


Roberts on oman soolouransa lisäksi kierrellyt siellä täällä. Tässä hän on osa Everyone -yhtyettä. Amerikan Ampex -painos on otsikoitu Andy Roberts with Everyone, viestittäen sitä, että Everyone olisi lähinnä Robertsin taustabändi. Näin ei kuitenkaan ollut. Everyone oli itsenäinen bändi. Ehkä Robertsin nimi oli lisättykin nimeen myynnin edistämiseksi. Aiemmin alla Roberts esiintyy Liverpool Scene :n yhteydessä. Vaikka tämä levy eri lähteissä laitetaan folk-bluesrock kategoriaan, niin se voi antaa vähän väärän kuvan. Mihinkään perinteiseen folkiin tämä ei mahdu. Mukana on mukavia progekuvioita mellotroneineen. Jonkinlainen harmiton välisarjan mieto progelevy. (7,8)

The Cuff Links - Tracy (1969 Decca)


Alussa oli 'Tracy'. Se oli single, jonka myynti ylitti odotukset. Levy-yhtiölle tulikin kiire rahastaa lisää ja niin kasattiin nopeasti konainen albumi samantyylistä "hittimusaa". Siistiä, helppoa, selkeää purkkaa. (7,6)

Ramatam - Sama (1972 Atlantic)


Niin kuin tunnettua, Ramatamin odotusarvo oli paljon isompi kuin mihin he sitten kykenivätkään. Lahjakas kitaristi April Lawton, joka revitteleekin mukavasti. Vahvistamattomien tietojen mukaan hän olisi saanut kitaratunteja itse Hedrixiltä. Rumpali Mitch Mitchel oli soittanut Hendrixin bändissä. Mike Pinera oli tehnyt keikkoja Blues Imagelle ja Iron Butterflylle. Kitara tässäkin on parasta. Niinkuin alla totean, bändin odotusarvo oli paljon suurempi kuin mitä saatiin. Mikä tai kuka mahtoi olla se heikko lenkki. (7,8)

Ramatam - In April Came The Dawning Of The Red Sun (1973 Atlantic)


Ramatamin toinen Lp. Kyllä tässä on hyviä hetkiä, kitara soi väliin kuin Hendrixillä. Huuliharppukin toimii. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin jonkinlainen hajanaisuus ja keskinkertaisuus. Aiemmin jossain yhteydessä valitin sitä, että miksi pitää yrittää laittaa samaan pakettiin kaikenlaista erilaista. Minua ainakin miellyttää albumeissa yhtenäisyys, linjakkuus. Tässä sitä ei ole riittävästi. (7,8)

Wednesday, December 30, 2009

Foxx - The Revolt Of Emily Young (1970 Decca)


Levyn koko nimi on "The Revolt Of Emily Young, a rock novella by Buzz Cason and Pepper Martin. Kyllähän tässä yritystä on. Konseptialbumi seuraa Casonin (tuottaja) ja Martinin (kitara-laulu) luoman Emilyn elämänvaiheita. Kahden miehen aikaansaannos, tämä levy siis on, toteutus pääosin Foxx nimen saaneen studiobändin voimin. Mitenkään kauheasti en tästä pop-psych albumista jaksa innostua, enemmän se on hyvin toteutettua poppia. Niin kuin elämässäkin, on levyllä paremmat ja huonommat hetkensä. (7,9)

Blue Mountain Eagle - Sama (1970 Atco)


En ollut kuunnellut tätä Blue Mountain levyä kuin kerran aiemmin, silloin keskittymättä. Tämä onkin paljon parempaa kuin mikä kuva minulla siitä kerrasta oli. Albumi alkaa hienosti kahden kitaran kaksintaistelulla ja jatkuu suhteellisen fuzzykitaravetoisena siitä eteenpäinkin. Tyylillisesti tämä on hevimpää psykedeelistä rockia ja taitaa sieltä joitain folk- ja pakollisia kantrisävyjäkin pilkahdella. Vau, minulla oli tällainenkin levy vähemmän kuunneltujen joukossa! (8,3)

Barry Goldberg..and - Two Jews Blues (1969 Buddah)


Chicago -lähtöisen Barry Goldbergin poppoon laadukasta bluesrockia. Kitaraa soittavat se levynimen toinen Jew?, takakannen "Great" eli Mike Bloomfield sekä Duane Allman ja Harvey Mandel. Bluesin suhteen minulla on kovempi arvosteluasteikko tai sitten vältän arvioimatta lainkaan. Tälle on kuitenkin helppo antaa kasi, rockia ja hyvää kitarointia on tarpeeksi joukossa. (8)

J.J.Band - Sama (1970 CBS)


JJ Band oli eurooppalainen, mutta myös kansainvälinen bändi, koska sen jäseniä oli mm. USA:sta. Chicagolainen yliopiston musiikin professori tapasi bändin ollessaan opettamassa Brysselissä ja liittyi joukkoon. Musiikin sanotaan olevan eurooppalainen vastine BSW&T :lle. Musiikki on melko tasokasta brass-jazz-rockia. Kahdeksanjäsenisen bändin soitinvalikoimaan kuuluvat mm. fluegeltorvi, saxofoni, huilu ja trumpetti. Ekan puolen aloittaa kappale "Requiem For A Lost Planet" ja kun kuulin sen ensimmäisen kerran tuli vahva DejaVu, että olin kuullut kappaleen aiemmin jonkun toisen esittämänä. Sama tunne tulee joka kerta levyä kuunnellessani. Voisiko joku mahdollisesti auttaa ja kertoa voiko se tosiaan cover. Niin tutulta se kuulostaa ja JJ Bandiä en ollut tietääkseni koskaan kuullut ennen sitä ekaa DejaVu kertaa. Tuo raita aloittaa albumin lupaavasti, mutta sitten homma ikävä kyllä keskinkertaistuu, jo kesken kyseisen avauksen. (8)

The Liverpool Scene - Amazing Adventures of (1968 RCA)


Kunnianhimoinen pyrkimys yhdistää runoa ja musiikkia. Kahden jäsenen, Adrian Henrin ja Mike Henrin runoja tulkitsee musiikillisesti mm. Andy Roberts, jonka myöhempi (soolo)tuotanto voi olla joillekin tuttua. Käytännössä tämä runon ja musiikin integrointi näyttäisi olevan sitä, että osa laulunsanoista lausutaan, kuten runolle sopii ja sitten jatketaan laululla. Levyn on tuottanut tunnettu musiikkieminenssi John Peel. Kuriositeettina: kappaleen "Tramcar To Frankenstein" kitarariffin adoptoi Led Zeppelin kappaleelleen "Dazed and Confused", mitä kautta riffi on tullut paremmin tunnistetuksi. Albumi on mukava kokonaisuus. (8)

Glitterhouse - Color Blind (1968 First Edition)


Pidän tämän 1965 perustetun NY -bändin soundeista ja musiikista. Vähiten se ei johdu urkujen takana hääräävästä, myöhemmin Todd Rundgrenin kanssa soittaneesta Moogy Klingmanista ja hänen soittimensa soundista. Myös laulaja on hyvä. Tyyliltään tämä on laadukasta psykedeelistä poppia. Albumilta löytyvä "Tinkerbell's Mind" oli lukemani mukaan NY:n Top 50 :ssa vuonna 1968. Hieno, vähemmän tunnettu psykealbumi. (8,5)

Michael Kamen - New York Rock (1973 Atco)


Amerikkalaisen musiikin moniosaajan ensimmäinen albumi. Eräällä nettisivulla related artists kohdalla mainitaan Pink Floyd ja Metallica. Kyse ei kuitenkaan ole musiikillisesta saman- kaltaisuudesta. Toisen nettilähteen mukaan Kamen oli myös kapellimestari ja tuottaja. Hän toimi kapellimestarina eräässä Metallican ja sinfoniaorkesterin yhteisprojektissa. Pink Floyd -yhteyttä en löytänyt, mutta olisiko ollut jotain tuottamishommia? Mies on tehnyt valtavan määrän elokuvamusiikkia, mm. Die Hard 1-2, 101 Dalmatialaista ja X-Men, Grammyn arvoisesti, vain kolme kymmenistä mainitakseni. Hän sairastui MS-tautiin 1997 ja kuoli 2003, vain 55-vuotiaana. Niin, tämä lautasella nyt soiva eka albumi... No ei mitään erityistä. Pikkunättejä lauluja pätevän porukan tukemana, mutta ei sen enempää. Mikä minä olen oikeastaan arvioimaan, valtavasti näyttää mies tämän jälkeen ehtineen. (7,5)

Green - Sama (1969 Atco)


SgtPepper -vaikutteista psykedeelistä poppia Amerikasta. Brittivaikutteisuus kuuluu negatiivisessa mielessä mielestäni siinä, että musiikista puuttuu tietty särmä. Sitä on yritetty tuottaa johonkin hienostuneeseen suuntaan, mutta onnistuttu saamaan aikaa lähinnä innotonta, mietoa ja vähän lapsellista jangle-poppia. Näistä negatiivisista sanoista huolimatta Greenin albumi on kuitenkin ihan ok kokonaisuus, ainakin verrattuna sen toiseen, alla esittelemääni. Pehmeä brass-puoli on mukava lisämauste. (7,9)

Green - To Help Somebody (1971 Atco)


Valittelin tuon Greenin ekan kohdalla särmän puutetta. Tässä sitä sitten löytyy. Albumi on edellistä rokkaavampi, itse asiassa se on täynnä tylsää perusrokkia, joka ei tuo mitään uutta rockin maailmaan. Turhaa voimavarojen tuhlausta. En ole vielä kertaakaan jaksanut kuunnella loppuun, enkä aio tehdä sitä nytkään. Laulaja on tässä karmea, onko äänityksen ongelma vai liekö tullut äänenmurros. Toisaalta nyt kun siirryttiin balladimaisempaan osastoon, niin äänikin toimii vähän paremmin. (6,5)

Michael Perlitch - Keyboard Tales (1972 Atlantic)









Tuntemattomampaa, urkuvetoista progea. Mies soittaa itse myös kaikkia muita soittimia ja laulaa. Erittäin mielenkiintoinen tapaus, vaikka musiikki ei nousekaan ihan sfääreihin. Mitä ilmeisin virtuoosi mies kuitenkin on, jonkinlainen amerikan Oldfield ehkä. Hän näyttää palanneen 2000 -luvulla uudestaan musiikintekoon. Tämäkin on jo CD:llä, tarkistin. (8)

Eric Von Schmidt - Who Knocked The Brams Out Of The Sky? (1969 Smash Mercury)


Tämä musiikki laitetaan leiman "Contemporary Folk" alle. Kyseessä on siis uutta, aikaansa kuvastavaa tai aikansa tyylistä folkia. Itse Bob Dylan antaa levyn takakanteen kirjoittamissaan saatesanoissa ylistäviä lausuntoja Eric Von :in kyvyistä: "He can play a tune of the Moon, the why of the sky, and the commotion of the ocean. He is hell of a guy." Soittajien määrä samoin kuin soitinkirjo levyllä on vertaansa vailla. Tavallisten lisäksi löytyy mm. cenbalet, dobro, aasin leukaluu, kilpikonnan kilpi, japanilaiset kellot, tamburiini, hurdygurdy, krumhorn, harpsischord, triangle ym. Täytyy myöntää että tätäkin heräteostosta täytyy kuunnella vähän vielä, ennenkuin olen valmis antamaan kouluarvosanaa.

Eric Von Schmidt - 2nd Right, 3rd Row (1973 UA)


Vasta neljä vuotta yllä esittelemäni edellisen albumin jälkeen Erkiltä ilmestyi tämä. Edellisen albumin myyntimenestys jäi ilmeisen vaatimattomaksi Dylanin profiilinnostoyrityksistä huolimatta. Ehkä tämä oli ja on vähän liian contemporary, liian uutta, liian progressiivista ja vaikeaa. Haastavaa ainakin. Soittimia ja soittajia levyllä löytyy vähintään saman verran kuin edelliseltäkin. Tämän musiikin kohderyhmä ei voi olla kovin laaja.

Pan - Sama (1973 CBS)


Kaunista, akustista West-Coast (folk)rockia. Albumia pidetään jonkinlaisena lost geminä. Kyllähän tämä olisi voinut nousta tunnetummaksikin. Keulahahmona häärii kitaristi Ron Elliot, Beau Brummels yhtyeestä. Sellainen kokonaisuus, josta on vaikea sanoa mitään erityisen negatiivista. Tätä täytyy kuunnella hiljaisuudessa kuulokkeilla. Rummuissa on eräs DonFrancisco. Liekö sama joka siirty myöhemmin gospelimpaan tuotantoon? (8,7)

Lovin Spoonful - Everything Playing (1968 Kama Sutra)


Rock'n Roll Hall Of Fameen vuonna 2000 kutsuttu, keulakuvansa, kitaristi-laulaja John Sebastianin yhtye. Levyn musiikki edustaa sunshine-psych-folk-rockpoppia. Asiasta paremmin tietävät sanovat, että tämä levy on erilaista heidän aiempaan tuotantoonsa nähden. Liittyy kai siihen, että tämä on sopivasti tuotetumpaa kuin heidän aiempansa. Hyvin kuunneltava aikansa populaarimusiikin edustaja tämä onkin. Kauniita sofistikoituja kappeleita. LS:n aiemmasta tuotannosta meille suomalaisille tutuimpia on Dannyn suomeksi laulama "Kesäkatu" eli alunperin "Summer in the City". (9)

The Great Metropolitan Steam Band - Sama (1969 Decca)


Yhtye esittää vanhemman ajan Vaudeville-bluesia. Paljon muuta tietoa ei heistä tähän hetkeen löytynyt. Tämä 1969 ilmestynyt albumi on heidän ainoansa. Ei ole musiikkiani, on tullut tämäkin
poimittua lähinnä sokkona, uteliaisuudesta. (7,2)

Big Brother & The Holding Company - Cheap Thrills (1968 CBS)


BB&THC soittaa psychrockia bluespohjalta. Yhtye sai alkunsa soittajaporukasta, joka jammaili San Franciscon kaduilla. Sieltä heidät löydettiin ja ohjattiin sisätiloihin. Heidät esiteltiin Janis Joplinille ja pian he harjoittelivatkin yhdessä. Yhtye harjoitteli tiiviisti kimpassa, samoissa tiloissa Quicksilver Messenger Servicen ja Grateful Deadin kanssa. Tällä Cheap Thrills -albumilla Janis on vielä mukana, mutta vielä samana vuonna Bob Dylanin manageri suostutteli hänet jättämään yhtye ja siirtymään soolouralle. Tämä on alusta loppuun hieno albumi Summertimeineen jne.. (9,1)

Every Which Way - Sama (1970 Mercury)


Brittiyhtyeen nimi on siis "Every Which Way". Brian Davison soittaa siinä rumpuja, mutta lähes kaikki kappaleet ovat pianisti-laulaja Graham Bell :in säveltämiä. Miksi Davison sitten on laitettu näyttävästi yhtyeen nimen eteen? Syytä voi lähteä etsimään markkinoinnin suunnasta. Davison oli jo tunnetumman brittibändi Nice :n rumpali, joten hänen nimensä käyttäminen tuntemattomamman Bellin sijaan oli ehkä markkinointikeino. Musiikki on progressiivista (proto/hard?)rockia. Saxofoni ja poikkihuilu lisäävät kiinnostavuutta. Paikoin liian hidasta, laahaavaa minulle, mutta kokonaisuutena oikein hyvä tapaus. Jotain yhtäläisyyksiä yhtyeisiin Nice ja Traffic saattaa olla havaittavissa. (8,8)

Moby Grape - Grape Jam (1968 Columbia)


Tarttuvaa bluesjammailua länsirannikolta. Tämä albumi on levykannen mukaan syntynyt varsinaisen kakkosalbumin teon yhteydessä jammaillusta "ylimääräisestä" materiaalista ja pakattu ylimääräisenä kylkiäisenä varsinaisen kakkosalbumin mukana. Mukana myös kitaramestari Mike Bloomfield ja pianisti Al Kooper. Molemmat soittavat levyllä pianoa. Yhtyettä on verrattu Jefferson Airplaneen. Vaikka tuolla alempana tuonkin esille, että blues ei tietyissä muodoissaan ole suoranaisesti minun musiikkiani, niin tämä ei ole niitä tapauksia. Pidän tämän tyyppisestä jammailusta. (9)

Moby Grape - Great Grape (1971 CBS)


Yön hetkinä ennen nukkumaanmenoa vielä tämä Moby Grape -kokoelma vuodelta 1971. West Coast psych-folk-garage-rockia. Yhtyeen nimi viittaa tietenkin suoraan Herman Melvillen klassikkoon Moby Dick eli valkoinen valas. (8,6)

Tommy Boyce - A Two Fold Talent (1967 RCA Camden)


Tämä singer-songwriter Tommy (s.-39 Charlottesville VA / k. Nashville -94) sävelsi Monkeeseille ja muillekin 60-luvun amerikkalaisille bändeille listojen kärkipäähän nousseita hitteja yhdessä Bobby Hartin kanssa. Ei minun musiikkiani, vaikka tämän nyt omistankin. Täysin subjektiivinen arvio (7,1)

Keith - 98,6 Ain't Gonna Lie (1967 Mercury)


Keith Keith! Pehmeää ikeniin tarttuvaa purkkaa Philadelphiasta. Juicy Fruit -asteikolla (7,5)

The Pozo-Seco Singers - I Can Make It With You" (1966 CBS)


Suurelle yleisölle ehkä tuntemattomampi amerikkalainen folktrio. Nimikappale "I Can Make It With You Baby" on kyllä hyvä hittiainesbiisi. Ihme jos ei menestynyt. Mukana on Don Williams. Levyllä kappale 'Green, Green Grass Of Home', suomeksi laulettuna 'On ihmeen hyvä, kotiin tulla taas'. Vaikka en yleensä pidä tämäntyyppisestä countrypohjaisesta folkista, niin tämän kyllä sulatan oikein hyvin. (8)

Tuesday, December 29, 2009

The Fugs - It Crawled Into My Hand, Honest (1968 Reprise)


Kokeellista neo-psych-freak-folk-rockia. Termi ja bändin nimi kansikuvineen kuulostavat paljon rajummilta kuin musiikki onkaan. Musiikki on aika contemporay folk. Kuuntelin tuossa valokuvatessani muita albuneita, eikä jäänyt oikein mitään mieleen. Nettiarvioinneissa saa hyviä arvosanoja. En osaa tällä hetkellä sanoa oikein muuta. (7,7)

Forever More - Yours Forever More (1970 RCA)


Brittipoprockia bluesmaustein. Ei herätä mitään ihmeempää innostusta. Mick Travis ja Sam Shed ovat säveltäneet kappaleet. Jos en väärin muista, on tämän yhtyeen tarkemp osoite on Skotlanti. Tasaisen tylsää. (7,2)

tasaisen tylsää (7,2)

Mom's Apple Pie - #2 (1973 Brown Bag)


Tämä on kyllä parempaa meininkiä kuin heidän ensimmäinen, alempana esittelemäni albuminsa, lukuunottamatta ehkä kantta :-). Oikeastaan todella dynaamista meininkiä. Soitinvalikoimassa edelleen perussoitinten päälle sax, huilu, trumpetti ja tuuba. Tämä on mieleistäni musiikkia miedoin Chicago-vaikuttein. Bethlehen Asylum tuossa aiemmin tulee mieleen. Kymmenhenkinen jazz-rock porukka osaa asiansa. (8,1)

Alexis Corner's All Stars - Blues Incorporated


Bluesia taas. Tenorisaxofonia soittaa Dick Hecktall-Smith. On tullut ostettua tätä bluesiakin silloin tällöin vaikkei ole siihen sen kummempaa tuntumaa. Tämä nyt kuulostaa aika mukavalta, varsinkin kun tuo saxofoni jaksaa lirutella taustalla. Välillä minulle liian laahaavaa puuvillapelto meininkiä. (?)

The United Sons of America - Sama


Do you wanna be free? huutaa laulaja ensimmäiseksi. Yes I do!!! Olen vapaa siirtymään seuraavaan. No on tässä puolensa: kaveriperustainen lainattu jousikvartetti saksofoneineen, huiluineen ja pianoineen, siitä nuo pari kymmenystä. (7,6)

Lighthouse - Suite Feeling (1969 RCA)


Kanadalainen jazzrockia soittanut monijäseninen bändi, joka kieltäytyi ystävällisesti kutsusta soittaa Woodstockissa. Sensijaan yhtye osallistui Torontossa Montereyn jazz-festivaaleille. Hyvää jazzrockia tämä onkin. Soitinkirjo taitaa vastata aika hyvin 12- miehistä yhtyettä. Löytyy tavallisten lisäksi viulu, alttoviulu, sello, trumpetti, saxofoni, huilu ja tuuba mm. Hienoa soitantaa, josta nyt tauon jälkeen keskittyneemmin kuunnellessani alan saada edellistä kertaa paremman kuvan. Hyvää rockibrassia ilman tyypillistä Chicago-soundia.