The Moody Blues - Days Of Future Passed (1967 Deram)

Olen pelännyt tämän ottamista käsittelyyn. Tuote herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Muistan erittäin hyvin, missä ja milloin kuulin tämän ensimmäisen kerran. Olin mopoiässä ja oli tavallinen kuulas myöhäisen syyskuun ilta. Meillä muutamalla kylän pojalla ja tytöllä oli tapana kokoontua erään tytön kotiin kuuntelemaan musiikkia ja viettämään perjantai-iltaa. Tytöllä oli lisäksi hyvä musiikkimaku. Mopo omenapuun nojalle, pari punaposkisempaa mukaan ja peremmälle. Sillä kertaa levylautaselle ilmestyi tämä. Levyä kuunneltiin hartaasti, erityisesti siksi että perheen äiti kuunteli mukana. Taisi itse asiassa ollakin hänen levynsä. Tajusin, että tässä nuoriso ja yksi sukupolvi taaksepäin kohtaavat hyvässä ymmärryksessä. Oli ennenkuulumatonta, että rokkarit ja sinfoniaorkesteri mahtuvat samaan studioon, noin kuvaannollisesti, siis henkisesti. Se tuntui hienolta. Kaiken kruunasi tietysti albumin lopettava Nights In White Satin. Olen kuunnellut tätä tuon ajan jälkeen vanhempana vain harvoin. Syy on se että olen pelännyt menettäväni jotain. Siirryin jossain vaiheessa klassisen musiikin kuunteluun ja päädyin pitämään Stravinskysta. Voisiko Igorin jälkeen palata ja olla entisensä, kuuntelemaan sinfonista rokkia? Tässä sitä nyt ollaan ja kyllä se vain niin on, että vaikea tähän albumiin on suhtautua kovin vakavasti. Valmistelin itseni kuitenkin tähän asiaan sen verran hyvin, että suurempia traumoja tämä pettymys ei minuun jätä. Pikemminkin helpotuksen tunteen. Nights In white Satin uppoaa kuitenkin edelleen ja se yksistään riittää jättämään mopon sinne omenapuun juureen tämän jälkeenkin.