Puolalaista progressiivista jazzrockia ja free-jazzia. Niemenin ääni on siinä rajalla, meneekö epämiellyttävän puolelle. Musiikki on melko persoonallista, juuriltaan kiinni itä-eurooppalaisessa perinteessä. Albumi on kaksi kolmasosaa kyvykästä progea, mutta tällä kertaa minun korvissani se yhden kolmasosan free-meno ei oikein toimi. Tulee vähän teennäinen vaikutelma. En oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Se on jotain samaa kuin mitä suomalaiset "älykötkin" koettivat 60-70 -luvuilla tunkea populaarimusiikkiin: nuottiviivaston väleihin piilotettua suurta viisautta, jonka vain valpas ja valveutunut kansalainen tajuaa. Kun saan vainun musiikillisesta tekosyvällisyydestä, niin ehdollistun siihen kuin Pavlovin koira ja nostan takajalkaa. Mutta vielä kerran... se osa, jossa musiikki on progressiivista rockia, on hienoa. Ostin tämän 70-luvun puolivälin paikkeilla Antsan divarista, sieltä oppikoulun nurkalta ja olen kuunnellut muutamia kertoja näiden vuosien aikana, mutta albumi ei ole noussut niiden joukkoon, jotka palaisivat mieleen ja kuunteluun muuta kuin jos albumi osuu selaillessa käteen. (8,3)
No comments:
Post a Comment