Tämä on albumi jota olen pantannut syystä että olen koettanut antaa itselleni vielä aikaa ymmärtää se jokin mikä ilmiössä Eric Clapton piilee. Nyt on todettava, että tässä suhteessa minulla ei ole enää ole toivoa. Albumi kannattaa (ehkä) omistaa Laylan vuoksi, mutta muuten se on minulle melko yhdentekevä. En ole jostain syystä koskaan erityisemmin innostunut Claptonin musiikista sen paremmin kuin kitaroinnistakaan. Jonkin verran on tullut hankittua Claptonia vuosien mittaan, yleensä heräteostoksena. Aivopesun tuloksena ostohetkellä ainoa ajatus on, ai niin tämähän on hyvää, kun se on Claptonia ja kotona taas ihmettelen että missä se hyvä piileksii. Se on vähän sama kuin huono mainos saa ostamaan tuotteen jota ei tarvitse, koska sen mielikuva on jäänyt kelluskelemaan kytikselle mielen epävarmalle harmaalle vyöhykkeelle. Nuhaista kissanpentua muistuttava naukukitara inhottaa. Laulutapa on teennäinen. Musiikki joko mahtailevan pompöösiä tai imelän sentimentaalista, mautonta toffeeta joka tarttuu hampaisiin. Pahinta on kun nuo edelliset ominaisuudet yhdistää vielä tekovaatimattomuuteen. Päätän tämän yliarvostetun Kermamiehen yliarvostetun albumin ja uran haukkumisen katkelmaan Juice Leskinen Claptonille omistamasta runosta, jonka taso voisi hyvin kuvata esikuvansa: "Clap clap clap clap clap clap clap clap..." (7,8) Pattie Boyd (10)
No comments:
Post a Comment