Tell me why... Sori Neil, tämä jäi kesken kun väsy yllätti. Palaan asiaan. Suomi voitti sentään miestenkin jääkiekossa pronssia Vancouverissa. Ympyrä sulkeutui ja vanhukset, kuten Selänne jäävät sivuun. Katselin eilen loppuottelua Kanada-Usa ja kuuntelin samalla tätä levyä. Oli riemastuttava yhteensattuma, kun ne näyttivät välillä yleisöä ja olivat bonganneet tunnettuja henkilöitä, joiden joukossa oli Neil Young! Jos Neil Youngia ei olisi ja hän ilmestyisi nyt minkä tahansa levy-yhtiön vastaavan puheille, niin mahtaisiko hän saada sopimuksen? Onko Young nasaaleine korkeine äänineen niin aikansa tuote, ettei hänellä olisi asiaa markkinoille ainakaan tällä levyllään? Toisaalta niin kävisi varmaan useimman muunkin aikalaisen kohdalla. Niinhän käy aina: musiikki on aikansa kuvaa ja kun aika on ohi, nähdään mikä ajankuvaus kestää. After The Goldrush on kestänyt. Musiikki syntyy omana aikanaan ja sitä voi sitten tarkastella jälkeenpäin kahdesta näkökulmasta: historiallis-tieteellisesti tai sitten vain pitää ja kuuntelee edelleen. Myös vanhan musiikin uusia kuuntelijoita tulee mukaan, mutta vanhan musiikin uudelleen markkinointi uutena, isommalle porukalle ei onnistu. Yritin saada jonkin ajatujseni tuohon, mutta ei tainnut oikein onnistua. Olkoon nyt siinä kuitenkin. Tarkoitus ei ollut viisastalle tai kikkailla. Pidän tästä levystä, ja vaikka siinä onkin kantripohjaa, niin se on muodossa joka menee minulle. En oikeastaan edes kunnolla tunnista kantrisaundeja tässä. Laulut ovat tasaisen hyviä ja tasaisen molleja, siis kaihoisia. Tämän voi kuunnella ihan hyvin kerran, pari vuodessa. (8,8)
No comments:
Post a Comment