Rust Never Sleeps on maineensa jo 70-luvun alussa luoneen Youngin myöhäistä musiikkia. Usein tuodaan esiin tämä vuoden 1979 musiikillinen tilanne, jossa vanhat pierut on kuopattu tai naurettu kyykkyyn ja tilalle on tullut alkukantainen ilmaisutapa, punk. Proge on kirosana ja progebändit yrittivätkin pysyä kovin mukana, mutta ainakin minun mielestäni vain harva onnistui. Useimmat siirtyivät tylsään AOR rokkiin. Punkia edeltäneet populaarimusiikin aikaansaannokset oli siis laulettu suohon kuin Joukahainen muinoin. Mutta asiaan päästessäni, Young teki tällä albumilla jotain merkittävää. Hän ei lähtenyt pakolliseen muutokseen mukaan vaan jatkoi omista lähtökohdistaan, pysyi lestissään ja löi luuta kurkkuun autotallibändien suoraviivaiselle uholle, julkaisemalla tuona vuonna yhden parhaista albumeistaan. "It's better to burn out, than to fade away". Jos hän itse oli haihtumassa unholaan, niin hänen sanomansa otti enemmän tosissaan eräs myöhempi uuden aallon mies, joka toteutti Neilin sanoman omakätisesti. Yhdet uskaltavat todeta, että okei mun aika on ohi, mutta olipa kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta tämä on se mitä osaan parhaiten ja siinä pysyn tai pistän paremmaksi. Toinen taas, se joka oli toteuttamassa sen yhden kohtaloa, toteaakin itse ettei siedä omaa edessään olevaa vastaavaa kohtaloaan, vaan pakenee pelkurimaiseti. Neilin sanoma oli: leuka ylös ja ethenphäin. Siinä Young onnistui niin hyvin, että oli vielä 1979 luomassa uutta omalta genreltään ponnistavaa musiikkityyliä. Tämän livealbumin kakkospuoli mainitaan jossain asiantuntevammissa yhteyksissä pro-grungena kitararokkina. Albumin eka puoli on siis perinteisempää Youngia ja kakkospuolella hän näyttää muuntautumiskykynsä, kosiskelematta kuitenkaan muotitietoista yleisöä. (9,5)
No comments:
Post a Comment