Jake Thackray - The Last Will And Testament Of Jake Thackery (1967 Philips)

Tässä oiva esimerkki siitä että kirppisten euron pahnanpohjimmaisia kannattaa joskus tarkastella ennakkoluulottomasti. Tämä oli sinnikkäästi erään kirppiksen loosissa ainakin vuoden. Katselin sitä nimittäin aina poiketessani, mutta en ostanut eurollakaan ennenkuin tänään. Kävi sääliksi sekä Jake että sinnikäs myyjää. Kuten kannessa mainostetaan, musiikki on sofistikoitua. Itseasiassa se on hauskan chanson tyylistä brittifolkia. Mies ääntää ässän hieman ranskalaiseen suuntaan ja kappaleet ovat muutenkin kallellaan sinnepäin. Erikoinen yhdistelmä, jonka ei edes palstan ainoa lukija usko toimivan. Se toimii sittenkin, mukaellakseni erästäkin edesmennyttä ovensuulla mumusijaa. Ja käyhän näitä juttujani lukemassa ilmeisesti muutama muukin. Pidän tästä, se saa hyvälle tuulelle. Kerrankin laulajan englannin kielestä saa selvää. Hyvin äännettyä. Mies on siis britti, mutta tämä albumi on tehty Amerikan markkinoille. Miellyttävä tarinankertoja. Opettaja muuten ammatiltaan.

Gong - Camembert Electrique (1971 Virgin)

Hienoa psykedeelistä progea. http://www.youtube.com/watch?v=H0w9NSmdeCY

Robin - Robin (1969 Finnlevy)

Hieno ooppeli.

Zappa & Beefheart - Bongo Fury (1974 DiscReet)

Hyvä porukka soittamassa. Kuuntelin tätä paljon tuolloin ilmestymisvuonna. Bongo Fury ei ole silti lemppareitani. Beefheart tuo särmää, mutta jotenkin homma vaan ei toimi niin kuin toivoisi. Muusikoista se ei ole kiinni. (8)

Frank Zappa - Joe's Garage Act I (1979)

Nyt ollaan siinä zappavaiheessa, jolloin musiikki muuttui korvissani epäkiinnostavammaksi. Mies siirtyi omituiseen popsoundiin. Myi toki tätä hyvin. Alamäki alkoi samana vuonna 1979 Sheik Yerboutista. Sleep Dirt oli viimeinen kunnon juttu.

Frank Zappa - Studio Tan (1978 DiscReet)

Ykköspuolen täyttää yksi kappale, Greggery Peggery, joka on kyllä mielenkiintoinen ksylofoneineen ja Apostrophen tunnelmineen. Kappaleessa on paljon viittauksia hänen 70-luvun tuotantoonsa. Studio Tan on jäänyt vähemmälle kuuntelulle ja nyt täytyy todeta, että ihan turhaan. Netistä löytyy faktaa tästäkin vaikka kuinka, joten ei jaksa kirjoittaa pitkään. Lemme Take You to the Beach on tietääkseni sävelletty jo Hot Ratsin sessioiden aikaan. REDUNZL on kokoelmien vakiokamaa, eikä ihme. Jonkin sortin neropatti Zappa kiistatta oli, muuta ei voi ajatella tätäkin kuunnellessa. Jos en ole vielä sanonut, niin sanonpa nyt: Frank Zappa on kaikkien aikojen ylivoimaisesti paras kitaristi. (9,5)

Frank Zappa - Sleep Dirt (1979 DiscReet)

1970-luvun lopun parasta Zappaa. Albumi on juuri sitä Zappaa jota kuuntelen mieluiten, rock-prog-jazzia, jossa ei puhella eikä juuri edes lauleta, paitsi Thana Harris, joka laulaakin sitten upeasti. Kakkospuolen pitkä Ocean is a ultimate solution kruunaa hienon albumin. (9,6)

Genesis - A Trick of the Tail (1976)

Peter Gabriel on poissa kuvioista, mutta se ei haittaa yhtään. Yleinen ajatus taitaa olla, että Gabrielin jälkeinen Genesis-aika ei ole juuri mistään kotoisin, mutta kuuntele tämä, niin voit itsekin todeta olevasi väärässä. Tämä on viimeisiä alkuperäisen Genesiksen tyylisiä albumeja, ennekuin menivät Collinsin johtamana enemmän poppiin. Erittäin hieno albumi, ihan ykköstasoa. En itsekään muistanut että tämä on näin hyvä. Kaikkien aikojen hienoimpia bändejä, ehkä jopa ykkönen. (9,5) ps. Tämä albumi muistuttaa jollain tavalla Selling Englandia.

Camel - A Live Record (1978 GAMA)

Erittäin hieno Live Camelin parasta aikaa. Tämän voi ottaa ihan hyvin vaihtoehdoksi yhtyeen neljän aiemman alkuperäisalbumin sijaan. Bardens, Latimer, Ward, Collins, Sinclair ja Ferguson. Yksi parhaita progebändejä. Säilytti tasonsa ja linjansa ajasta toiseen. (9)

Rod Stewart - Every Picture Tells a Story (1971 Mercury)

Mistä näitä Rod Stewarteja oikein tulee...? Vaikka en ole erityisesti Rod Stewartin kuuntelija, on tullut vaan poimittua. En jaksanut kuunnella ekaa puolta loppuun, mutta kakkosella on kohtalaisen hyvä biisi Maggie May. Myös seuraava eli Mandoline Wind on hyvä. Kakkospuoli kokonaisuudessaan menettelee. Tim Hardinin Reason To Believe viimeisenä.

John Baldry - Everything Stops For Tea (1972 WB)

Amerikkalaista bluesrokkia varmaankin parhaimmillaan, mutta ei ihan niin minun juttuni että osaisin samaistua suoraan tai saada sen kummempia kicksejä. Eteenpäin kuunnellessa alkaa kuulua epätavallisia sävyjä. Piti tarkistaa.. ja tosiaan mies onkin englantilainen ja muutti myöhemmin Amerikkaan, jossa kuoli 2005. Englantilaisuus alkoi kuulua jo toisessa kappaleessa. Albumia on ollut tuottamassa Rod Stewart ja taustoissa laulaa Elton John. Perus-ok-ta, muttei sen enempää - minun korviini.

Michael Nesmith & The First National Band - Nevada Fighter (1971 RCA)

Tämä on niitä tapauksia, joka kuuluu nostaneen laatuaan hyllyssä odottaessa. Jostain syystä tämä väheksymäni melodinen kantrirokki ei ole kauheasti puraissut. Johtuikohan siitä että tuo katselin juuri tuon Anaheim Fightertin 600. maalia netissä ja vähän muutakin suomalaista NHL -historiaa. Nesmithin omia kappaleita suurin osa. Lainoista mainitsen Nilssonin Rainmaker, Claptonin /Derek & The Dominoesin I Looked Away ja Bob Nolan Tumbling Tumbleweeds. (7,9)

Chicago III (1971 CBS)

Viittä ensimmäistä Chicago-albumia on vaikea laittaa johonkin järjestykseen. Kaikki ovat omalla tavallaan parhaita. Ja tätä kolmatta on vaikea lähteä ruotimaan. Ei edes huvita. Tämä on tehty kuunneltavaksi. Olisi voitu ehkä tiivistää yhdelle albumille. Tyydyn kuitenkin tähän. Jazz-rokkia. (9,1)

Jeff Wayne - Highlights From The War Of The Worlds (1981 CBS)

H.G. Wells kirjoitti vuonna 1898 tieteisromaanin, josta nuori Orson Welles teki vuonna 1938 radiokuunnelman. Ihmiset ottivat kuunnelman tosissaan ja hetken puoli kansakuntaa oli paniikin partaalla. Marsilaiset hyökänneet! Jeff Wayne, Justin Hayvard ym. tekivät kirjasta musiikillisen version 1978. Tämä albumi on vuoden 1981 lyhennetty versio alkuperäisestä. Richard Burtonin puheosuuksia on poistettu ja musiikki on pääosassa. Tämä ei käsittääkseni ole samannimisen elokuvan sountrack, vaan ihan oma projektinsa. Toimii yllättävän hyvin. Wakemanilaista tyyliä.

Yes - Time And A Word (1970)

Vähemmän arvostettu yes, johon olen kuitenkin tykästynyt. Yhtyeen kaksi ensimmäistä ovat hyviä ja turhan takia ylenkatsottuja.

Melanie - Stoneground Words (1972 Neighborhood)

Melkoinen pakkaus.

Japan -Tin Drum (1981 Virgin)

80-luvun uuden aallon taiteellista syntikkapoppia. David Bowien jäljissä. Niiltä jäljiltä ei jäänyt Japanille kuin samoihin jälkiin astuminen ja mahdollisten tiensivumiinojen aktiivinen välttäminen. Koomista hyppelehtimistä nuottiviivaston tasolta toiselle tämä onkin. Seinällä hymyilee yksi Japanin viimeisiä keisareita. Mao ui muuten Huang-Ho -virran rannalta rannalle ja takaisin ajassa, johon tuon ajan parhaat olympiauimarit eivät olisi pystyneet. Rouva Ceausescu taas oli Fysiikan tohtori, vaikka osasi tuskin nimensä kirjoittaa. Osaako tämä yhtye oikeasti tehdä hyvää musiikkia? Tämä on joko useita kuuntelukertoja vaativaa uusromanttista neropoppia tai sitten yksinkertaisesti vain ihan ok tavallista aikansa kuvaa. Muuten, jos et huomannut, niin Mao oli kiinalainen, eikä keisari, vaan tavallinen talonpoika, jolla oli ihmeelisiä kykyjä. En voi vastustaa olemaan laittamatta loppuun ainoaa Mao-vitsiäni: Mistä 70-luvulla tiesi, jos kiinalaiset olivat hyökänneet Savoon? Vastaus: Kuopion torilta löytyi maon syömiä omenia.

Frank Zappa - Indiscreet Picture Show (???? Smog Boot)

Erittäin hyvälaatuinen epävirallinen Zappa-julkaisu. Kappaleet ovat Zappan aikansa parasta sävellystuotantoa Apostrophelta, Overnitelta, One Sizelta, Roxylta ja vähän muualtakin. (8,6)

The Mothers - Fillmore East June 1971 Live (1971 Reprise)

En koskaan innostunut tästä Zappan livestä, syynä ainakin taas tämä p:n-jauhaminen. Puheen sijaan saisi soittaa. Muutama hyvä hetki, hyviksi tunnettujen kappaleiden kanssa, mutta muuten ehkä Zappan lama-aikaa. Ei se mitään, pian alkaisi musiikillinen ja soitannollinen kultakausi. Zappan oli vaikea löytää muusikoita, jotka olisivat toteuttaneet hänen sävellystensä aivoitukset. Hänen porukoissaan ei vallinnut demokratia, vaan diktatuuri. Zappa oli yksinvaltias, koska bändi ei yleensä kyennyt hänen ajattelunsa ja nuotitustensa tasolle. Zappa vain sanoi miten soitetaan ja sitten harjoiteltiin, harjoiteltiiin ja harjoiteltiin.... Seitsemän päivää viikossa ja viisi tuntia päivässä sanoo mies itse haastattelussa, joka löytyy Ylen arkistosta. Vuosi 1974 Tampere ja Helsinki. Vaikka tällä albumilla on hyviä muusikoita, Ansley Dunbaria ja Ian Underwoodia myöten, niin silti kokonaisuus ei mielestäni ole kuin vasta alkusoittoa sille, mitä olisi tulossa parin vuoden kuluessa. Päästyäni pitkästä aikaa tämän ekan puolen loppuun, täytyy myöntää, että kuulostaakin paremmalta kuin ennakkomuistot antoivat muistaa. Willie the Pimp toimii hyvin. Vuosille n. 1972-1976 Zappa löysi kiinteän porukan, jota hän sai harjoituttaa pitkään ja joka loi jotain, mitä mikään muu ryhmä ei ole populaarimusiikin historiassa saavuttaanut. (8,1)

Frank Zappa & The Mothers Of Invention - A Token Of His Extreme (1974 Boot)

Parhaita Zappa-saapasjalkoja joihin olen tutustunut. Äänite on 1974-live heidän parhaan musiikillisen osaamisensa kauden alkupuolelta ja kappaleet miehen parasta luovuutta. En tiedä onko äänite edes varsinainen bootleg. Se on äänitetty porukan keikalta Los Angelesilaisella KCET televsiokanavalla. (8,4)

Kuusumun Profeetta -Lyhtykuja (2008 Ektro CD)

Alkupuoli oli kiinnostavaa pianovetoista kamarimusiikkia, mutta ikävä kyllä tyyli vaihtuu puolivälissä pateettiseen junnaukseen. Vapaasta ilottelusta siirrytään veturimiehen iso viitoseen rasvakannuun ja "Seuraavaksi Karkku", jossa emme valitettavasti pysähdy. Tämän retken parhaat tienvarsimaisemat ovat keväisen vihreät ja mustavalkoiset ayshirepellot, joista yhdellä Lulubelle III märehtii ikuista psykedeelistä apettaan ja kuin ihmeen kautta muuttaa sen jumallalliseksi valkoiseksi elämän eliksiiriksi. Maito. Pötsi on maailman paras keksintö. Alussa jumala ajatteli, ensin luon ihmisen ja heti perään pötsin. Seuraavaksi laitan jonkin otuksen meren syvimpään kohtaan, pimeyteen. Ansaitkoon sen. Veturimieheksi en sentään ketään, olenhan hyvä. Huumorimiehenä laitankin vielä piloillani ihmiselle umpisuolen ja häntäluun, niin luulevat, että ovat vaikka kehittyneet apinasta. Siinä sitten hauskaa piisaa parin ikuisuuden verran. (8)

Fair Weather - Beginning From The End (1971 Neon)

Third Ear Band - Alchemy (1969 Harvest)

Melko vaikeasti lähestyttävää kokeellista folkia. Vaatii kypsyttelyä ja kuuntelua. Toistaiseksi odottelen syntyykö tästä Camenbertiä, Emmentaalia vai arkijuustoa.

Mika Rättö - Polkupyörällä Vuokkopenkereelle (2009 CD)

Kuusumun profeetan varhaisia lauluja. Stravinskynlaisia kuvioita. Stravinsky taas on klassisen puolen lemppareitani. Balettiasentokin. Petroushka? Zappan sielunveli? Edellinen Stravinsky -luonnehdintani rajoittuu vain kappaleeseen Matkalla Paratiisisaarelle, josta eilen iltamyöhään olin kuulevinani mestarin kulkuja. Kappale on joka tapauksessa albumin paras. Muu ei vedä vertoja Kaappi-albumille. Zappaviitauksia kyllä löytyy tänäänkin. (8)

Kuusumun Profeetta - Kukin Kaappiaan Selässään Kantaa

Björkin Vespertinen jälkeen tämä oli luonnollinen seuraava valinta. Kuusumun Profeetta on tässä parhaimmillaan ennen ja jälkeen, siis heidän paras tuotteensa. Mika Rättö maalailee omia omituisia maailmojaan, mutta niin peijakkaan omanlaisella tavallaan etten voi esittää mitään vertauskohtaa. Hienoa musiikkia. Absolutely. Olin täysin lyöty kun kuulin tätä joskus alle 10v sitten. Tätä haluaisin kuunnella myös kuolinvuoteellani, kaikenlaisen vaihtoehtojargoonin sijasta. Tähän en olisi ehkä tutustustunut ilman Jukesia. Siitä mitä suurimmata kiitokset. (10)

Björk - Vestpertine (2001 CD)

Seitsemänkymmentäluvun jälkeen 80-ja 90-luvuilla innostukseni populaarimusiikkin lopahti täysin. Muutamia sattumia lukuunottamatta harva juttu kiinnosti. Asiaan vaikutti tietysti yleinen aikuistuminen, ammattiin antautuminen ja kodin perustaminen. Oli muutakin ajateltavaa kuin popularimusiikki. Vuoden 2000 paikkeilla tai vähän jälkeen sain vinkin Björkiin ja se oli minun uuden muusiikillisen elämäni alku. Vespertine on parhaita juttuja mitä tiedän. TOP 10 Listallani For Ever. (10) Hienoimpia albumeja mitä olen kuullut. Uskomaton. Täydellinen. Perfect! (10) Tätä on vaikea ylittää. I Love Björk. After this there is nothing. Muuta en näin jälkikäteen voi toivoa, kuin että Zappa ja Björk olisivat joskus kohdanneet musiikillisissa merkeissä. Se olisi ollut ylimaallinen yhteys. (10)

Megaton - Sama (1971)

Led Zeppeliiniä. Whole Lotta Love. Kumpi tehtiin ensin Niagara vai Whole Lotta Love? Sukua Les Humbries Singerseille. Afrikkalaista hardrokkia? Paranee edetessään. Et löydä vinyylinä, mutta seedeenä kylläkin. Tai voi löytyä vinyylinäkin, mutta hinta on yli 500e. Ei tämä mitään älyllisyyden ylistytä ole, vain outoa LZep rokkia.

Rodriguez - Cold Fact (1970 Sussex Records tämä re CD)

Coming from reality is my favourite. I purchased this CD after CFR and have not listened much yet. he is very worth exploring. he's got one of most interesting voices i have heard.

Iggy Pop - Zombie Birdhouse (1982 Chrysalis)

David Bowie-ta vähän pare-mpi musiikkityylihe-imolainen. e-E-i e-nää tässä iässä jaksa tätäkään, mutta on siinä jokin vi-e-hätys. Hyvä e-ttä on ollut Iggykin. E-i tätä kukaan muu kuite-nkaan olisi tehnyt. CD:llä minulla on pari e-n-nalta arvioide-n pare-mpaakin Lust for Life ja toine-n.

Renaissance - Live At The Carnegie Hall (1976 BTM RCA)

Pink Floydin kohdalla laitoin liven jopa tieyillä perusteilla studion edelle. Nyt tässä Renaissancen tapauksessa en. Leppoisan löysää ajan musiikkia. Luultavasti vain harva 90-luvulla syntynyt kuuntelisi tätä ihan oikeasti. Tai Reanaissancea yleensäkään. Vanhahtunutta hienostokikkailua.

Paikka paikoin sanoisin jopa alkeellista.

Pink Floyd - Ummagumma (1969 Harvest)

Keskinkertaisten muusikoiden keskinkertaista lähteetöntä ja osoitteetonta jammaillua. Ei mitään mistä ammentaa, ei mitään mihin päätyä. Kirkkomusiikista kiinnostunut keskinkertainen rokkibändi koettaa onnistua aikansa vaatimisten mukaan ja saa aikaan muodinmukaista, sisällötöntä tekotaidetta a'la Andy Warhol. Be carefull with this vinyl Eugene. Eugeniikan parhainta itsekritiikiä. Bändin jäsenen opiskeluaikainen kämppäkaveri sai vakityön tehdä yhtyeen kannet. Tässäkin taas on rahaa haaskattu yksinkertaisen fysikaalisoptisen ilmiön ylimaallistamiseksi. Seksi...tässä ei ainakaan ole pätkääkään. Ottakaa sitä varten ennemmin vaikka Dark Side Of The Moon käyttöön. Bändi jäsenet nimittäin itse sanoivat, kun heiltä kysyttiin syytä, miksi Dark Side myi ne ennätykselliset viikot, kuukaudet ja vuodet, että emme tiedä, ei harmainta aavistusta, mutta jos olisitte menneet Pariisin tai Saksan tiettyjen kaupunkien katujen punaisten lyhtyjen alueelle, niin siellä se soi taukoamatta taustamusiikina ja mikä ettei vielä muistomusiikkina kodeissakin. Tekotaiteelista puppua, paitsi ne harvat barretit.

Nyt ollaan niissä vaiheissa, jolloin parran kasvattamisen korvasi musiikilliset ja sisällölliset puuttet.

Pink Floyd - Relics (tämä re 80-luku mfp)

Hieno kokoelma. Piperiltä ja muualta. Esittelin tämän jo aiemmin toisenpainoksen kautta. Haku vaan päälle.