Kakkospuolen pitkä Drowning Witch on juuri sitä Zappaa, josta pidän eniten, jazz-zappan lisäksi. Tulee muistumia Apostropheen. 70-luvulla sattui, kun Zappa oli saanut kutsun Joe Pyne -nimisen Zappaa hieman konservatiivisempana tunnetun talk-swow -isännän vieraaksi. Pyne koetti olla nokkela ja sanoi: -Sinä taidat olla tyttö, kun sinulla on noin pitkät hiukset. Zappa sattui tietämään, että Pynen toinen jalka oli proteesi. Zappa katsoikin Pyneä ja vastasi: - Sinä olet sitten varmaa pöytä, kun sinulla on puujalka. Mukana ovat mm. uudempina niminä kitaristi Steve Vai, rumpali Ed Mann ja laulaja Ike Willis. Vanhaa kaartia edustavat Ray White ja Roy Estrada. Myös Zappan tytär Moon on pienessä lauluosassa yhdellä kappaleella. Albumi on ilman muuta Zappan 80-luvun parasta ja koko tuotantokin huomioon ottaen ihan huippua. En ymmärrä miksi tätä väheksytään. En kuule mitään syytä. Täyttä progea. Aliarvioiduimpia miehen albumeja. Ihmiset eivät oikeasti kuuntele, elävät triviaalien, mielikuviensa mukaan. Yksi syy voi olla ulkokohtainen eli kansikuva antaa halvan vaikutelman. Toinen on se että albumia myytiin kuulemma CD:nä vuosia MidPrice hinnalla. Ei siis ilmeisesti myynyt kovin hyvin. Kehäpäätelmä on valmis. Itse olen muutaman kerran mennyt samaan. Kun jotain albumia on ollut liikkeellä huomattavan paljon ja edullisesti, on tullut tehtyä väärä johtopäätös sen sisällöstä. Jk. Kuuntelin albumin vielä kerran aamulla. Kakkospuoli on lähes täydellistä musisointia. Ainoa pieni miinus kolmannen kappaleen aihepiiristä, joka ei ole kovin innostava. Ykköspuolen kaksi ekaa kappaletta ovat turhaa täytettä, mutta kolmas samaa laatua kuin koko kakkospuoli. Almumin 34+ minuutista 23minuuttia on uskomatonta yhteensoittamista. Jos joku keksi toisen bändin, joka kykenee lähellekään tällaista, niin olisin kiitollinen kuulemaan. Itse kuuntelen Zappan kohdalla useinmiten pelkkää musiikkia. Sanomapuoli ei yleensä ole se kiinnostavin puoli. Joskus kyllä sekin. Vuotta ennen tätä Zappalta ilmestyi kolmoisalbumi Shut Up And Play Your Guitar ja tässä hänen kitaransoittoaan pääsee myös kuuntelemaan mukavan runsaasti. Soundimaailma on menossa aavistuksen kohti sitä, johon mies hurahti seuraavina vuosina 80-luvulla ja josta itse en kauheasti enää välitä. Mies sai uudet leikkikalut ja teki mielestäni virheen lähtiessään niiden tielle. Them Or Us on vielä 80-luvulla tämän lisäksi hyvää ja tietysti kokoelmat You Can't Do That On Stage Anymore. (9,4)
No comments:
Post a Comment