Porukalla on luultavasti ollut mielessä elokuva Syd Barretin elämästä ja tämä on sen soundtrck. Alkaa pitkällä introlla, jossa suhina voimistuu lopulta kuultavaksi asti ja jatkuu sitten hunajaisella Hawaijikitaralla. Yleensä käytän iltapäivätorkuillani, päästäkseni syvemmälle höyhensaarille. Pitkäveteinen avaruusmusiikki vaihtuu yllättäen funkiksi kun ne päättävät tarjota Sydille sikarin. Radion asemien kelausta, kunnes alkaa kuulua tuttua Led Zeppeliniä. Ei vaan se onkin nimikappale. Tämä on enemmän tuote, kuin aitoa musiikkia. Jos Syd oli mielestäsi hullu nero ja ansaitsee siksi elokuvasoundtrackin ilman elokuvaa, niin kannattaa mieluummin kuunnella Piper At The Gates Of Dawn. Siinä ei ole elokuvaa mukana, se on aitoa elämää. Mitä pitemmälle tätä kuuntelen, sitä varmemmaksi tulee käsitys etteivät kaverit tunteneet Barrettia lainkaan. He kuvittelevat tunteneensa ja antavat tällä keskinkertaisella aikuisten lasten musiikilla väärän todistuksen lähimmäisestään. Kannattaa kuunnella mieluummin Piperia, Madcapia ja Barrettia. viimeisessä kappaleessa palataan taas ensimmäiseen. Alussa tunnustamme yhdessä Sydin nerouden ja outouden ja toivotamme hänet tänne kirkastamaan vajaata ymmärrystämme. Toivotamme hänet tervetulleeksi yhteiskunnan koneeseen ja voi voi jos Syd ei siihen oikein sopeudu, niin tarjotaan sille edes sikari lohduksi. Mies sikareineen nähdään viimeisen kerran ja nyt sitten porukka alkaa toivoa, että olisitpa täällä taas. (Ei ne oikeesti toivo, ne vaan on toivovinaan, jotta näyttäisi siltä kuin olisivat oikeasti Sydin parhaat kaverit ja pahoillaan siitä ettei hullu timantti nyt sitten leimahtanutkaan hehkumaan ja tuomaan valoa synkkään maailmaan). Loppuun ensin vähän tummaa funkia ja päätteeksi surumarssi ja sitten pojat, eikun kassan kautta.
Versio II: Albumi kertoo vertauskuvallisesti poissaolemisesta. Yhtäältä Sydin, mutta toisaalta myös musiikintekijöiden itsensä. Yhtye oli levy-yhtiön odotusten paineessa ja siinä tottumuksessa, jossa vain ollaan yhdessä kun on siihen totuttu, hieman väkinäisesti väsäämässä uutta albumia. Yksi heistä totesikin levytysten aikana sarkastisesti, että toivoisinpa, että me olisimme täällä. Levy lähti liikkeelle aiemmin hahmotellusta Shine on You Crazy Diamon -teemasta, johon kirjoitettiin Sydiin sopiva sanoitus. Yhtyeen varsinaisen poissaolon teeman kuvataan kuitenkin liittyneen vaikeuteen saada uuttaa ideaa aikaan. Teemaksi muodostuikin juuri tuo tilanne ja tunne sinänsä ynnättynä Sydin muistamiseen. Albumi on siis kritiikkiä musiikkibisnestä kohtaan, sen sutkien kauppiaiden tajuamatta mitään muuta kuin myyntilukuja. Hekin ovat siis poissa. Läsnä omassa roolissaan, mutta oikeasti poissa. Kaikki kolme ovat tavallaan läsnä mutta poissa Syd, Pink Floyd ja levy-yhtiön pukumiehet. Kone olikin siis musiikkibisneksen kone, ei yhteiskunnan.
Versio III: Skeptikkona herää kuitenkin ajatus siitä, että tarkoitus oli tosiaan alunperin ottaa teemaksi Syd, mutta kun homma ei lakanut toimia, oli monenlaisia henkilökohtaisia ym. vaikeuksia, niin oli helppo kääntää kritiikki, levy-yhtiöön. Syy saamattomuuteen olikin se käsi joka yhtyettä ruokki ja joka oli juuri tehnyt heistä miljonäärejä. Väsyneet miljonääriraukat. Samalla saatiin siirrettyä osa huonosta omatunnosta yhtiöön, jonka olisi pitänyt kai huolehtia myös Sydistä. Yhtye pesee tällä albumilla kätensä kaikesta mikä painoi mieltä. Levytysten keskellä kerrotaan studioon ilmestyneen lihavan, hampurilaispaikan kokkia muistuttavan miehen, jota kukaan yhtyeen jäsenistä ei tuntenut. Luulivat EMI:n työntekijäksi. Lopulta Wright tajuaa sen olevan Syd, joka kuuli hänestä itsestään kertovaa Shine on -kappaletta, tajuamatta että se kertoo hänestä ja ilmaisi samalla halunsa palata taas remmiin. Syd oli kuitenkin sen verran "poissa", ettei se onnistunut. Levyn kannen ja julkaisemisen eteen tehtiin paljon työtä ja lopulta se myi erittäin hyvin ja joutuivat taas vastaanottamaan vastentahtoisen miljoonan tai pari.
IV= Yhteenvetoa: Piperin jälkeen Syd jotui eroamaan yhtyeestä. Hänet syrjäytti Wright tullen ensin varamieheksi ja sitten Syd jätettiin kotiin säveltäjäksi. Kun homma ei toiminut, oli yhtyeen vain tultava toimeen ilman Sydiä. Wright opetteli alkuun Barretin soittotyylin. Se teki kuusi varsinaista albumia plus elokuvamusiikkia, mutta koska kukaan heistä ei ollut varsinainen säveltäjä, jäi tuo tuotanto varsin vaatimattomaksi. Ilman Sydiä he olivat tuuliajolla, mutta sinnikkyys palkittiin lopulta dark Side of the Moonin kautta. Suuri osa alkuaikojen Pink Floyd seuraajista oli odottanut joko Sydin paluuta tai yhtyeen kasvamista tämän tasolle. Yhtyeellä ei ollut enää varaa epäonnistumiseen, joten Syd täytyi jotenkin saada kuvioihin mukaan. Siellä hän on, piilossa kuun pimeällä puolella. You lock the door and throw away the key, there's someone in my head but it's not me. Dark Sidehan kertoo Sydistä. Ties vaikka olisi mukana taas. Antaako Dark Side tavalla tai toisella ynnärtää, että Syd on mukana. Joka tapauksessa siitä tulee yhtyeen huippumenestys. Mikähän lie oikea fiilis: kuusi albumia ilman Sydia ja ilman mainittavaa menestystä. No okei kokeillaan sitten hänen kanssaan. Myyntimenestys ja huippukritiikki! Eikö se kerro sen, että yhtye ei edelleenkään ole mitään ilman Sydiä. Yleisö täytyy saada vaikka uskomaan, että Sydillä on jotain tekemistä albumin kanssa. Nyt levy-yhtiö odottaa suunnilleen samantasoista menestystä jatkossakin. Pärjääkö yhtye nyt yhtäkkiä omillaan? Oliko Dark Side sittenkään niin hyvä? Oliko se hyvä vain siksi, että toi Syd siihen tarvittavan, hämäävän mystiikan? Seuraavaa albumia aloitellessa ei yhtyeellä ollut muuta ajatusta, kuin että olisitpa täällä, emme pärjää ilman sinua. Turhautuminen, luovutusmieliala, suru, riittämättömyyden tunne... Yhtiö painaa päälle, emmekä me osaa tehdä oikeasti hyvää musiikkia kuin väläyksittäin. Jatketan sitten samalla kaavalla. Tehdään albumi Sydille. Albumilla ovat läsnä: Syd Barret, lisää mystistä odottava yleisö ja uutta levyä vaativa yhtiö. Yhtye itse on henkisesti poissa. vaikka albumista ei tullut kaksinen, riitti se huippumyyntiin. Ketä yleisö osti? Animalsilla Syd jäi kotiin. Teemaksi tuli Wishillä ollut toinen teema: kritiikki musiikkibisnestä kohtaan. Animals ei saanut hyvää vastaanottoa, koska yleisö tajusi, että se on syt taas sitä samma kuin ne kuusi ennen Dark Sidea eli PF:a ilman Sydiä eikä siis oikein mitään. Pink Floydin parhaat kappaleet ovat Syd Barretin sävellyksiä. Pink Floydin 70-luvun parhaina levyinä pidetyt albumit ovat ne, joilla Syd Barret on tavalla tai toisella "mukana". Animals on yhtyeen omillaan ollessaan tekemistä paras albumi.
No comments:
Post a Comment