Ensin tekee mieli haukkua lapselliseksi Beatles rippoffiksi. Toiseksi tulee sama juttu a mieleen. Kolmannneksi myös. Mutta, jos jaksaa kunnella vielä toisenkin puolen vinyyliä, niin alkaa vaan hyväksyä sen tosiasian. Psykedeelistä? poppia. Poppia vaan. Kova yritys vaikuttaa ajantasaiselta mikä jälkeenpäin n. 40 vuotta myöhemmin minun korvissani vaikuttaa Wannabeeltä. Tottakai. ilta on aamua viisaampi. Yleensä näissä tapauksissa illan on oltava tarpeeksi viisas osatakseen myös pitää turpansa kiinni. Minä en nyt ainakaan tänään ole. Ps. Loppua kohden alan vastentahtoisesti lämmetä tälle. Jeff Lynne ei ole lemppareitani, mutta heitä ei tässä niinkuin myöhemmisassä muodoissaan kuule kuin tosi hyvällä korvalla. Tässä taas tämä juttu että kun ensin on ennakkoasenne tietyistä suunnista, niin sitä kuulee mitä vain. Nyt tämä on pelkkää silkkaa hienoa psychpoppia.
No comments:
Post a Comment