Kuulin Space Hymns albumin ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sitten. Kaverini poltti mukaani kotimatkalle tämän ylistämänsä yhtyeen CD:n ja kun kuuntelin sen autossa, en oikein saanut kiinni mistään. Olen kuunnellut CD:n muutamia kertoja sen jälkeen ja aina sama tunne: tavanomaista tai ehkä jopa hieman puolivillaista hippifolkia itämaisin maustein. Vinyylin kansi on Roger Deanin piirtämä, kiinnostava, kuusiosainen ns. foldout-juliste. Tuli kuitenkin tilaisuus saada omistukseen levyn uuspainos (Mexican Summer levymerkki), joka on kansien osalta alkuperäisen kopio, lukuunottamatta tietenkin Vertigon logoja. Hankinkin levyn lähinnä paketin vuoksi. Kuunneltuani tätä nyt pitkin iltaa useamman kerran, taitaakin Ramases tekaista odottamattomat. Harvemmin nimittäin käy niin, että ensimmäisen kovin huonon kuuntelukokemuksen jälkeen kyseinen musiikki alkaisi sinnikkäimmänkään kertausharjoittelun jälkeen kuulostaa missään vaiheessa sen paremmalta. Space Hymns näyttäytyy kuitenkin olevan sen verran mystinen juttu, että vähän lapsellisen tuntuisen sävel-, soundi- ja äänimaailman takaa alkaa vähitellen orastaa jotain, mikä pakottaa kääntämään kiekkoa aina uudestaan. Ja kun ympäristön äänimaailma illan edetessä hiljenee, valtaa Space Hymns tilan ihan uudella tavalla. Hymns ei välttämättä ole musiikkia, joka rauhoittaa mieltä, vaan toimii parhaiten silloin, kun mieli on jo asettunut ja valmis ottamaan vastaan. Space Hymns ei avaudu pelkän kansikuvan perusteella. Levy laitetaan usein luokkaan psykedeelinen avaruusrock, mutta tarkemmin kuunnellen siinä on mukana kosmisen ulottuvuuden lisäksi myös toinen ääripää eli metafyysinen ulottuvuus. Onko Space Hyms matka ulkoiseen vai sisäiseen äärettömyyteen, se jää kuulijan itsensä päätettäväksi.
No comments:
Post a Comment