Uskomattoman hieno levy. Laitapas ruokalistalle toiveraaka-aineiksi Zappa, Mahavisnu, Weather Report ja Return to Forever, pyydä gordonia ystävällisesti laittamaan sinulle jotain missä kaikki nuo mainitut maistuvat erikseen. Tässä on tulos. Se ei suinkaan ole tunnistamattomaksi jauhautunuttta mössöä, kuten voisi luulla, jos ei tunne Gordonia, vaan kaikkea parasta samalla lautasella, gourmet musiikkia sielulle ja sitä kautta myös keholle. Rakastan kuunnella hyvää ksylofonin soittoa ja tässä sitä on kuin hunajaa suoraan kennosta. Hienot Zappa -riffit ja -juoksutukset seuraavat toinen toistaan ja minulle ne ovat kuin tuoretta uutta Zappa-kamaa vuodelta 1978. Yhtäkkiä palaan taas teini-ikään, aikaan jolloin löysin Zappan ja myös tämän tyylisen musiikin noin yleensä, enkä siitä koskaan päässyt eroon, vaikka välillä pari-kolmekymmentä vuotta yritin. Jos joku nyt luulee, että minä luulen, että tällä albumilla on jotain tekemistä Zappan kanssa sinänsä, niin kerron että ei ole, paitsi että kokoaa yhteen Zappan ja Ruthin parhaat palat ja laittaa paikoin inhottavan ylimielisesti paikoin jopa hieman paremmaksi. Parasta Zappalla olivat ne ruuhkapaikat, joissa eri soittimet ikäänkuin kohtaavat yhdessä akustittomassa nurkassa ja tuloksena kaiken järjen mukaan pitäisi olla pelkkä kaaos, ja Zappa hoitaa nuo paikat niin että yhteentörmäyksen ja kaoottisen ketjukolarin sijasta syntyy yksi ehjä hieno hetki ja nuotti. Viulisti kuulostaa samalta kuin J-L Ponty Zappan Overniten Fifty-Fiftylla. Xylofonisti leikittelee melkein kuin Ruth Apostrophen DETYS -kappaleessa ja voisin vaikka vannoa, että Cobhamkin on mukana. Expresso II on paras kuulemani Gong-albumi ja paras Zappa-albumi sen jälkeen kun mies itse alkoi tehdä outoa diskomusiikkia.
