Tämähän kuulostaa ainakin näin alkuun ihan Moody Bluesilta. Minä pidän Moody Bluesista, joten pidän siis tästäkin. Pidän tästä jopa enemmän kuin Moody Bluesista, sillä tästä puuttuu Moody Bluesille joskus tyypillinen kosiskeleva sentimentaalisuus. Voihan nenä! Here we are in London Town ja kaikki muuttuu tavalliseksi englantilaiseksi heinälato-folk-popiksi. Tuosta vain! Varoittamatta! Eikä sen parempaa kuulu olevan luvassa. Anteeksi, mutta suljen nyt molemmat maailmat, jotka olivat erillään ja muka yhdessä. Huonompaan suuntaan menee koko ajan, nyt ollaan jossain Rokkabilly tasossa... What the funk is this? Outo albumi, sillä toisella sivulla Moody B tunnelma palailee jälleen. En saa oikein otetta, mutta ei se mitään jos ei putoa maahan asti, leijuu vain siinä kamaran ja eetterin välillä kuin untuva tuulessa. Lopulta tuo untuvakin poistuu, kuin massansa lopullisesti menettäneenä ääniaaltojen avaruuteen. Oikeasti hei, tämä albumi voi olla tsekkaamisen arvoinen. Jollain tavalla se on oudoimpia kuulemiani, vaikka mitään outoa tämä nykyinen massakorvasukupolvi tässä tuskin huomaakaan. Hieno uudisyhdyssana muuten, ja pitkä. Mitenkäköhän kääntyneekään kolmannelle kotimaiselle?
