Yes - Yessongs (1973 Atlantic tämä De1973?)

En viitsinyt laittaa kaikkia kuutta sivua Roger Deania. Voisipa kyllästyttää herkimmät. Tämä on se Yes -albumi, jota en koskaan saanut ostetuksi silloin kun ajankohta oli kohtalaisen kohdallaan. Huonokuntoisena näitä näkee joskus, mutta tämä tänään Aikakoneesta löytämäni on erinomainen paketti sekä kunnoltaan että tietenkin kaikin puolin muutakin. Kun albumi alkaa Stravinskyn Firebird Suitella, niin.... niin, huh, tietenkin... Kun 1983 kuulin Stravinskyn Tulilinnun alkuperäisessä asussaan sinfonia orkesterin soittamana, se teki minuun valtavan vaikutuksen. Tuon jälkeen hankinsuuren osa Igorin tuotannosta ja se sopisi vaikka tällä palstalle. Muutaman jo olen laittanutkin.. En tiennyt miksi. Se oli mystistä. Nyt tiedän, olin kaverilla kuunnellut tätä monta kertaa ja kertakaikkiaan unohtanut lähes kymmenessä vuodessa koko kappaleen.

Van Der Graaf Generator - The Aerosol Grey Machine (1969 Mercury tämä re 2010?)

Minulle tämä debyytti on hienoin VDGG albumi ja kaiken kaikkiaan yksi parhaita kuulemiani genrensä edustajia. Tasaisen erinomainen alusta loppuun. 1.7. Kuuntelen tätä taas ja olen tulossa siihen tulokseen, että kyseessä on parhaita varhaisia albumeja, joka on jäänyt kuulematta muuten tunnetulta kokoonpanolta. I just love this

The Seeds - Future (1967 tämä re1980 Line,white vinyl)

Musiikkia joka jakaa mielipiteet. Tästä joko pitää paljon tai sitten sitä vihaa. Kuulun edellisiin.

Useat vertaavat tätä 13th Floor Elevatoriin. Minun korvissani tämä on raaempaa jopa punkahtavaa garagea kuin 13th FE, jonka soundi -ainakin niiden kahden albumin osalta jotka tunnen- on jollain tapaa "hienoistuneempaa". Sama eteenpäin rullaava psykedeelinen perusasaenne kummallakin. Future on oikeastaan aika uskomaton. Alkaan jo toisena päivänä vaikuttaa minuun kuin riippuvuutta aiheuttava, mikä tahansa. Seeds on uskomattomampi juttu kuin uskoinkaan. Tätä tulen kuuntelemaan aina kun mikään muu ei tunnu menevän ohi. Tämä on vuodelta 1967! Hienoa!

Beggars Opera - Act One (1970 Vertigo tämä uudehko re)

Varhaista progea, joka säilyttää intensiteettinsä koko matkan. Mieleen tulevat The Nice ja VDGG. Yhtye käyttää klassisen musiikin elementtejä niin selkeän tunnistettavasti, että itse en laittaisi tätä progelaariin. Perustelut: Kun ottaaa suoraan Bachin, Griegin, Sibben ym. tunnettua tuotantoa ja soittaa sitä ei-klassisilla soittimilla, niin kyse ole progressiivisesta rokista, vaan jostain muusta. Parhaissa tapauksissa se toimii, mutta huonoimmillaan tulee vaivautunut tunnelma ja mieluummin palaisi vaikka lapsuuteen kitkemään puolen kilometrin mittaisia juurikasrivejä. Harmi ettei siihen aikaan ollut mp3 soittimia. Sibeliuksen alkusoitto on kelvannut Beggars Operallekin ja tuntuuhan se mukavalta kuulla tämä hieno teema jälleen. Beggarsin kohdalla kuuntelukokemus ei ole vaivautunut, homma etenee sen verran kepeästi ja Hammondia on riittävästi. Kitaristi nousee välillä mukavasti esiin. Musiikista välittyy tunne ettei liikkeellä olla liian tosissaan ja otsa rypyssä, etusormi nojossa esittelemässä jotain uutta salattua gurutietoa, mihin King Crimson In Courtillaan kietoutuu. Kepeäasti rullaavaa sirkusprogea. Olkoon genre eli karsina eli laari sitten: Sirkusproge.

Dark - Round The Edges (1972 tämä re Akarma1998)

Alussa musiikki vaikuttaa keskiverto hardrokilta. Puolivälissä ekaa puolta sama tunnelma säilyy. Kitaristi tekee parhaansa, mutta ei löydy lopullista ideaa. Puoliakustiset väliosat parantavat yleistunnelmaa. Fuzzykitara ei sinänsä nosta musiikin arvoa sen paremmin kuin osoitteeton särkijän käyttökään. Melodinen ekan puolen lauluosuus on keskitasoa. Hyvää ekalla puolella on sen konseptimaisuus. Vuosi on 1972, joten mitään protolisää ei pisteiden suhteen minuta myöskään heru. Aika yksinkertaisilla kuvioilla alkaa kakkospuolikin. Mutta sitten, joko toisto eli mantra alkaa tehdä tehtävänsä ja pojat huomaavat vetää välillä vessan! Alkuperäisestä albumista näkyy maksetun tuhansia euroja ebayssä. Tuntemistani harvinaisuuksista tämä on se, missä musiikillinen laatua ja harvinaisen albumin nykyhinta eivät kohtaa. Kun kuuntelin tämän ekan kerran, olin pettyneempi kuin nyt toisella kertaa. Homma toimii minulle siksi, että pidän tietystä jammailufiiliksestä ja konseptimuodosta. Liiallinen räkäkitaran eli särkijän kanssa läträäminen alkaa vähän harmittaa ja puuduttaa. Melkoisen yksinkertaista jolkotusta loppujen lopuksi koko siis tämä Dark.

Tiny Tim - Concert in Fairyland (1974 Bouquet)

Tämä on erikoisimpia pakkauksia mitä on tullut poimittua, täysin sokkona, lähinnä kannen perusteella. Mies oli lukemani mukaan 78 rpm albumien keräilijä esittäen niistä löytämiään vanhoja "hassuja" lauluja välillä pelkällä ukulella säestäen. Allmusicista löytyy pitkä kirjoitus. Laitan tämänkin nyt tähän, pitkän harkinnan jälkeen. Minua ei naurata (kun en ymmärrä tästä mitään), mutta amerikkalaista yleisöä kyllä.

1910 Fruit Gum Company - Simon Says (1968 Buddah Records)

Hieno kokoelma hyväntuulista amerikanpurkkaa hienoisin psykedeelisin maustein korostettuna. Magic Windmill.

The Guitar Album (1972 Polydor)

Kitaristikavalkaadi. Nimiluettelo löytyy kansikuvista.

The Vines - Winning Days (2004 Capitol)

Väittävät tämän australialaisbänin olevan Nirvanan rip-off eli kehnohko yritys kuulostaa esikuvaltaan. Minusta tämä on ihan hyvää 2000-luvun indie, garace, neo-psykedeliaa, kansikuvaa myöten. I like both the cover and the music. Very worth hearing. Musiikissa kuuluu välillä kutkuttavan mukavasti perinteisen amerikkalaisen psykedeelisen popin kaikuja, vaikka onkin ihan omaansa 2000-luvun soundia. This is much better album than people seem to think in RYM for example.

Medicine Head - Dark Side of the Moon (1972 Dandelion)

Perushyvää brittibluesrokkia. Albumin on tuottanut ex Yardbirs / Renaissance -mies Keith Relf.

Rehellistä perustekemistä, mikä saa kuuntelijan puolelleen. Musiikki muuttuu välillä selkeästä bluesrokista enemmän melodiseen ja pehmeään folkiin. Ei liian pehmeään.

On the "On This Road" John Fiddler sings a bit in a same kind of way as Van Morrison.

The Nice - Ars Longa Vita Brevis (1968)

Ensimmäisiä ellei ensimmäinen sinfonista rokkia edustanut albumi. Vuosi on 1968. Nicen eli Emersonin pohjalta myöhemmin koottu Emerson, Lake & Palmer oli ja on yksi eniten pitämistäni progebändeistä. Emerson tässäkin on varsinainen moottori ja koska hänellä mitä ilmeisemmin on taustalla klassinen pianokoulutus, menee homma mielestäni välillä liikaa omien taitojen esittelyyn, jolloin tuloksena on vähän itsetarkoituksellista kikkailua. Toki, kyllähän Sibeliuksen Karelia -sarjan Intermezzoa on aina yhtä kiva kuulla. Muut kappaleet on merkitty omiin nimiin, vaikka joissain kohdin selvästi on lainailtu vanhojen klassisten säveltäjien aivoituksia. Voisi olla siinä kohtaa edes maininta Inspired By... Onneksi psykedeelinen soundipuoli pysyy mukana, muuten tämä voisi olla vähän tylsää: "Hei, me kikkaillaan klassista musiikkia rokkina." On tämä kaiken edellisen jälkeenkin kuitenkin mielestäni hieno albumi.

Ronnie Wood - 1234 / Gimme Some Neck (1990 Castle)

Greenslade - Spyglass Guest (1974 Mercury)

Greenslade on kevyehköä progea, joka perustettiin edesmennen Colosseumin pohjalta. Musiikki ei kuitenkaan muistuta Colosseumia, pikemminkin välillä mieleen tulee Yes. 70-luvulla olin kyllä propgeharrastajana tietoinen Greensladesta, mutta kuultuani jonkin näytteen, en pitänyt sitä ykkössarjaan kuuluvana. Asia ei ole siitä muuttunut. Tätä sinänsä laadukasta tuotetta on helppo kuunnella, mutta jokin progelle tärkeä juttu siitä jää minun kannaltani puuttumaan.

Weather Report - Heavy Weather (1977 CBS)

Mysterious Traveller oli se, eikä tämä yllä lähellekään sitä. Silti tämäkin ok fuusiota.

Small Faces - Magic Moments (1976 Immediate)

Candida Dawn - Knock Three Times (1970 EMI)

Ajan henkeen.

New York Rock Ensemble - Freedomburger (1972 CBS)

Aika hyvä versio kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Michael Kamen.

Ken Lyon - In Concert (1970 Decca)

Uudisraivaajahenkistä mies ja kitara meininkiä. Miehen omia sävellyksiä, paitsi paul Simonin Homeward Bound ja Dylanin Girl of the North Country. Laulumiehiä tämä on jos ken.

The Siegel-Schwall Band - 953 West (1972 Wooden Nickel)

Kelvollista bluesia. Välillä tulee sellainen olo, kuin jos ajaisi loivaan alamäkeen epäkeskolla polkupyörällä. Kun bändi musiikkeineen saa mieleen tuon ajatuksen, ei se voi olla ihan turha. Siis se bändi. Kiitos ajatuksesta.

Farquahr - Farquahr (1969 Elektra)

Kun miesten sukunimi on Farquahr, niin on se sopivan spykedeelinen koko albumin nimeksi. Musiikki ei ole kovin edellämainittua, mutta miesteen etunimet ovat. Condor, Barnswallow, Hummingbird ja Flamingo. http://www.youtube.com/watch?v=wJB9Yn_i2m8

Chas & Dave - Oily Rags (Signature 1974)

Sliipattuja räsynukkeja.

Peter Yarrow - That's Enough for Me (1973 Warner Bros)

Peter, Paul ja Mary taitavat olla ns. menneen talven lumia. Sopivan naivistinen kansikuva minulle.

------------------------- hohhoijaa --------------------------------

Lubelle III - 40 Years Later

Maailman kuuluisin friisiläinen muistelee vanhoja hyviä aikoja.