Roy Ayers Ubiquity - He's Coming (Polydor 1972)

Päällimmäisin syy tähän impulssiostokseen divarissa tänään oli Billy Cobham. Mies soittelee kuitenkin vain sovinnaisia komppeja taustalla, joten Billy ei tee tätä albumia. Silti se on hyvä kokoelma monenlaista. Albumi alkaa maailmanhistorian ehkä tunnetuimman idolin ylistyksellä. Hieman vaivaantunut olo tulee kuunnellessa "He is a superstar" hypetystä, mutta onneksi suunta vaihtuu pian neutraalimpaan suuntaan. Pohjimmiltaan musiikki on smoothia funk-jazzia, josta olen aina pitänyt, eikä tämä ole ollenkaan huono tapaus. Rauhoittavaa.

John Fred And His Playboy Band - Permanently Stated (1968 Paula)

Katselin tätä jo kolme viikkoa sitten Aikakoneen levylaarissa enkä malttanut ostaa. Onneksi ei kukaan muukaan ollut ostanut, sillä kyseessä on erittäin positiivisen yllättävä tapaus. Minulla on Agnes English, joka on ok, joten ajattelin että tämä lienee samaa ok musiikkia, mutta ei, ehei... Permanently Stated yllättää kyllä. pohjimmiltaan se on tavallista amerikkalaista poppia, jossa on mukana lievä hippi-psycke tuoksahdus. Musiikkia ei voi kuitenkaan mitenkään markkinoida psykedeelisenä, mutta siinä on rohkean orkestraation lisäksi sellaisia oudon kiehtovia tasoja, joita en osaa laittaa sanoiksi. Erittäin taitava porukka tekemään erittäin hienon ja aidon albumin. Hyvän tuulen musiikkia, jossa on mukana ovelia koukkuja. Kevyen syvällistä musiikkia. Nerokas tuote!

Nick Drake - Pink Moon (1972 Island re 20??)

Hieno albumi hienovaraisen pelkistettyä kitara ja mies tunnelmaa. Nick Drake levytti kolme albumillista omia sävellyksiään, joiden myynti jäi vähäiseksi. Tiedä sitten johtuivatko miehen mielenterveysongelmat edellisestä seikasta, joka tapauksessa hän päätti päiviensä lopullisesta määrästä itse ja poistui sinne jonnekin, ehkä Pink Moonin pimeälle puolelle, vuonna 1974, vain kaksi vuotta tämän vimeiseksi jääneen kolmannen albuminsa jälkeen. Musiikki on hienostunutta, mutta ei hienostelevaa. Se on aitoa. On kurja juttu, että Nick luovutti, sillä kyllä tässä tapauksessa ostava yleisö oli väärässä. Mielleyhtymäni varmaan lähinnä saavat aikaan ihmetystä, mutta mieleeni tulee toinen vähän ymmärretty singer-songwriter, amerikkalainen Andy Zwerling "Spiders in The Night". Nick, maailma oli väärässä!

Rotary Connection - Dinner Music (1971 Cadet)

Tämä on taas yksi omituinen psykedeelinen Forrest Gump suklaarasia. Yhden kappaleen kuultuaan on mahdoton aavistaa mitä saa seuraavaksi. Tuo ominaisuus on oikeastaan albumin vahvuus. Jos kaikki kappaleet olisivat kuten pelkkää tummaa perussuklaata sisältävä ensimmäinen raita, niin takuulla veisin tämän takaisin ostopaikkaan ja tarjoaisin herra MT:lle vaikka palan Fazerin sinistä jonkin tolkun aikaan saamiseksi hinta-laatusuhteen suhteen. Mutta kun albumin loppu on aloitusbiisiäkin ihmeellisempi kokoelma Minnie Rippertonia ja bändiä, joka soittaa hyvin yhteen ja joskus jopa kahteen (vanha vitsi, tiedän!), niin antaa olla. Jokin mielenkiintoinen ison bändin monipuolinen tekeminen tässä kuitenkin miellyttää. Laajaa soitinarsenaalia käyttään siellä täällä harkitun tuntuisesti. Mukavinta on Krank Zappamainen yllätyksellisyys, hauskat pienet "välisoitot" ja pakoton hauskanpito. RC:n kaksi jäsentä perusti muuten myöhemmin Aorta -nimisen bändin. En tiedä onko mikään toinen bändi tehnyt ihan vastaavan tyylistä kokoelmaa. Itselle ei tule mieleen. Täytyykin kaivaa esiin bändin ensimmäinen albumi ja kuunnella sekin pitkästä aikaa uudestaan.

The Doors - Waiting For The Sun (1968 Elektra, tämä re)

Tänään minulla on onni kuunnella pelkästään hienoja kokoelmia. Vaikka tämän albumin musiikki välillä kuulostaa hieman ns. päälle liimatulta, niin mahdollisista puutteistaan huolimatta kokonaisuus on kuitenkin hyvää tasoa. En ollut aikoinaan Doors fani. En lainkaan. Nyt olen opetellut olemaan ja taitaa peijooni viedä pikkusormen lisäksi ainakin toisen käden keskisormen mennessään, tämä van... ei kun Jim.

Alice Cooper - Billion Dollar Babies (1973)

No voi hyvänen aika sentään! Olen ollut jonkinlainen toisen aallon Alice C fani, koska olen aina pitänyt erittäin paljon hänen kappaleestaan Hello Hooray. Nyt sitten yhtäkkiä ymmärränkin, että kappale ei ole ollenkaan Cooperin omia biisejä, vaan jonkun herran nimeltä Rolf Kempf. Alice Cooperin hienoin kappale, jonka perusteella olen hyväksynyt hänet, onkin jonkun saksalaisen säveltämä! No toisaalta, en ole kuullut sitä kenenkään muun esittämänä, joten Alice Cooperin esittämänä se on hänen parasta antiaan ja sillä hyvä. Ps. Mukava tutustua sinuun mr. R. Kempf.

Tämä on kyllä outoa: noin vuonna 1974 kuuntelin kaverilla tätä albumia silloin tällöin ja mieleen jäi ainoastaan "Hello Hooray", joka on hyvä biisi. Tuon jälkeen olen pitänyt Cooperia mukana jonkinmoisessa arvoasteikossa ja nyt minulle tämän albumin tänään ostettuani ymmärrän että se ei nole miehen oma kappale. So?

Woody's Truck Stop - Same (1969 Smash)

Woody's Truck Stop osoittautuu olevan kohtalaisen hyvä yhdistelmä bluesia ja psykedeelistä rokkia. Todd Rundgrenin ensimmäinen bändi ennen kuin hän perusti Nazzin. Mies ei kuitenkaan esiinny albumilla. Yli kuusi minuuttinen "Color Schene" on selkeästi albumin psykedeelisintä antia. Loput on letkeää, hyvin tuotettua bluesia runsaan kitaran kera.

Cupid's Inspiration - Yesterday Has Gone (1968 Date)

Kansi antaisi ymmärtää musiikin olevan enemmän toisenlaista kuin se on. Tämä tuote sisältää lähinnä tavanomaista iskelmää ja päälaulaja on paikoin kuin köyhän miehen Tom Jones. Silti jollain kumman tavalla pidän tästäkin... ainakin hieman.

Glass Prism - Poe Through The Glass Prism (Victor 1969)

http://www.youtube.com/watch?v=xl9AIBVU69g

Psykedeeliselle tuoksahtavaa poppia jännityskirjailija Edgar Allan Poen runoihin sävellettynä. Pidän tästä bändin ensimmäisestä enemmän kuin heidän jälkimmäisestään. Kunnianhimoinen tavoite tulkita Poen tekstejä musiikillisesti onnistuu juuri sopivalla tavalla. Poen runot ovat hyviä, mutta eivät loistavia. Olisi helppo ampua yli eli tuottaa keskinkertaisesta runosta mahtipontista pateeta. Musiikki on juuri sopivasti hollilla teksteihin nähden ja sitä kautta kokonaisuus toimii erinomaisesti. Pidän tästä hyvin paljon. Album was recorded in Les Paul Studios and was engineered by Les Paul and his son Russ.

Aesop's Fables - In Due Time (Cadet Concept 1969)

Kreikkalaisen satusetä Aisopoksen tarinoita amerikkalaisen soulpoppsychen kautta on kyllä aikamoinen yhdistelmä. Paikoin se toimii ja nimenomaan silloin, kun jutussa on sopivasti mukana psykedeelisen musiikin elementtejä. Pelkkä puhtaampi soulosasto ei niinkään hetkauta. Kyllä tässä oma viehätyksensä on ja voi olla että tätä alkaa ymmärtää paremmin vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Tottajana ja osin säveltäjänäkin Robert Gallo, yksi Bert Sommer biisi, mutta suurin osa kappaleista on laulaja Sonny Bottarin.

The Hamilton Face Band - Ain't Got No Time (1970 Bell)

Ruth Romanoff on tällä albumilla ehtinyt vaihtaa nimensä Underwoodiksi mentyään naimisiin Ianin kanssa. Hankin tämän levyn oikeastaan Ruthin vuoksi. Teini-ikäisestä Zappan musiikkia kuunnelleena, olen aina pitänyt ksylofonia, vibrafonia ja muita percussion soittimia hallitsevan Ruthin soitosta. Lieneekö kuuloharha, mutta olen kuulevinani musiikissa paikoitellen myös Zappamaisia piirteitä. Ehkä sitä kuulee myös sen, minkä uskoo kuulevansa. Seuraava näyte on eri albumilta: http://www.youtube.com/watch?v=ByW_hbvL3iY

The Amboy Dukes - Journeys and Migrations (1973 Mainstream)

I have listened this this summer again and am sorry abaout my previous quick statements. This album is really good and now i have found the real Amboy Dukes. Good stuff with some psych flavour ang nice straight forward guitar.

Eden's Children - Sure Looks Real (1968 abc)

Sure sounds fuzzy. Sure sounds fuzzy! I mean the guitar… Got this vinyl this week and have listened to it a couple of times now. It is an interesting compilation of different sounds and styles and… everything. There are also some irresistibly great naive jazzy and even zappaish? moments and punk elements on it. I’m sure, Sure looks real will be one of my favourites. The more i listen to this the more i love it. Unaffected music. And that is what i appreciate. A real and devoted musicianship is to be heard on this album.

Symphonic Metamorphosis (1971 London)

http://www.youtube.com/watch?v=gmEtMw1c950

Hauska albumillinen torvivetoista psykedeelistä progea. Mukavan pehmeät urut siellä täällä liitettynä Chicago-tyyliseen fuusioon ovat mielenkiintoinen, kuuntelemisen arvoinen sekoitus.

Geronimo Black - Same (1972 UNI)

The Indian of the group, Jimmy Carl Black, Zappan Mothersien rumpali. Mukana on myös toinen Mothers muusikko, saxofonisti Bunk Gardner. Albumin musiikki on vaihtelee bluesista vähän progempaan. Hyvä kokonaisuus.

A. B. Skhy - Same (1969 MGM)

Keskinkertaista bluespohjaista jazz-rokkia.

Thee Image - Thee Image (1975 Manticore)

Mike Pinera! So? Vuosi on 1975 ja jälki myös sen näköistä, eli peli on alettu menettää jo lopullisesti, mutta viimeisiä itsekunnioituksen rippeitä koetetaan vielä kerätä ja maalailla uudestaan. Huono albumi, mutta olkoon.

Shango - Shango (1969 AM)

Shango oli projekti luoda yhteys rokin ja jamakalaisen reggaen välille. Tuli yllättäen mieleen kun olin 70-luvulla Punkalaitumella Särkän tanssilavalla kuulemassa bändiä nimeltä "Twentieth Century Steel Band". Shangolla on tuossa kannessa kaksi steelsoitinta, joskin pienikoisia. TCSB :n aseet olivat kokonaisia terästynnyreitä, joiden kannet oli viritetty samoin kuin noissa. Asetuin äänentoistolaitteen vierelle ja sitten pamahti. Vähään aikaan en kuullut mitään ja vuosiamyöhemmin todettiin että vasemmassani korvassa on 3000 herzin kohdalla pimeä kohta. Shango on mielenkiintoinen ja varsinkin se toinen albumi kannatta kuunnella.

Cherokee - Cherokee (1971 ABC)

Veljekset Donaldson sekä Craig Krampf, Tom La Tondre, Chris Hillman ja Sneaky Pete Kleinow soittavat tällä ainoaksi jääneellä albumillaan poco-byrds suuntaan tuoksahtavaa kelpo kantria. Kesähelteellä hevosvetoisen heinäkuorman päällä kuunnellen... mikä ettei.