Kaikin puolin suoran teeskentelemätöntä Kalifornian Lahden Alueen psykedeelistä perusmelodiikkaa. Jätkät soittavat omaa musiikkiaan ja se kelpaa kyllä. Tätä kuunnellessa voi helposti kuvitella itsensä loikoilemaan Kalifornian voikukkapelloille ja välillä voisi tietysti vetäistä CJ:n tahtiin pari kierrosta psykedeelistä humppaa paikallisessa tanssiladossa. 
Onhan miehellä muutama hieno hitti, mutta en koskaan ymmärtänyt miksi Bowie on niin ylistetty. Yliarvostettu on mielestäni ollut osuvampi sana. Hunky Dory on jäänyt minulle tuntemattomaksi lukuunottamatta kappaleita Changes ja Life on Mars. Koetin tätä kuunnellessa parhaani mukaan pysyä ennakkoasenteessani, mutta en voinut. Levyhän on hieno, taidokas, hauska ja lähes nerokas katsaus ajankohdan popmusiikkiin. Bowie näyttää tässä ne todelliset lahjansa, joihin en ole uskonut. Hän kartoittaa tässä rock/popmusiikin meemihistoriaa tavalla joka antaa suuria lupauksia myös sen tulevaisuuden suunnasta. Noita lupauksia Bowie ei mielestäni myöhemmin onnistu lunastamaan. Pyytämättä tulevat jostain mieleen Zappan Freak Out ja Princen Around The World in A Day. Omituiset mielleyhtymät! Pianoa soittaa muuten eräs Richard Wakeman ja hänen klassinen pianotaustansa sovittaa albumin koko musiikkia ikäänkuin hän olisi sen näkymätön tuottaja. Albumin parhaat kappaleet 1. Andy Warhol 2. The Bewerly Brothers 3. Queen Bitch 4. Song For Bob Dylan 5. Fill Your Heart 6. Life On Mars 7. Changes...
Tästä alkoi ns. Genesis-soundi ja yhtyeen yli puolen vuosikymmenen mittainen loistava musiikillinen ajanjakso. Itselleni ne kovat levyt ovat olleet Selling England, Foxtrot ja Nursery Cryme. Niihin liittyy lähtemättömiä musiikillisia elämysmuistoja. Nuo mainitsemani kolme levyä eivät ole vuosien mittaan menettäneet uskottavuuttaan korvissani, ovat siis edelleen ne "kovat" levyt. Tresspass jäi kohdallani aikoinaan jonnekin alkuhämärään, enkä koskaan saanut siihen suurempaa otetta, mutta kun olen viime aikoina kuunnellut sitä on upeaa huomata löytäneensä vielä yhden levyn tuohon kovien listaan. Olen aliarvioinut Trespassia kaikki nämä vuodet, joten nyt viimeistään on yhtyeen avausalbumi nostettava arvoiselleen paikalle erittäin hyvänä ja yhtenäisenä musiikillisena kokonaisuutena. Heikkoja hetkiä ei juuri ole ja tästä voi pitää myös siksi että tulevat progen tyylikikat eivät vielä kuki liikaa, ovat vasta muotoutumassa, King Crimsonin puutarhassa. Genesis on vasta kauniisti nupullaan. 
Levyn kahden sivun mittainen "Nantucket Sleigh Ride" on kappale, jossa samaa, sinänsä jopa melko yksinkertaista teemaa onnistutaan toistamaan ja varioimaan yli 32 minuuttia eikä kertaakaan tule sellainen olo että saisi jo loppua. Ei tule, vaan on pakko laittaa sama pyörimään uudestaan. Tämä 2-lp on omistamisen arvoinen jo pelkästään NSR:n takia. Hard blues rockin parasta luokkaa! http://www.youtube.com/watch?v=q0JrV86EKCs
Tuossa alla kirjoitin Jade Warriorista siihen suuntaan, että porukka on lähtenyt soittelemaan progea ilman johtolankaa ja kun homma ei toimi, niin jatketaan soittamista ja sanotaan että tämä onkin psych-progea. Arcadiumin kohdalla pelkäsin aluksi tuon saman ilmiön toistuvan, mutta olin onneksi väärässä. Arcadiumilla on selvästi mielessä jonkinlainen kokonaissuunnitelma, jota se toteuttaa johdonmukaisesti. Ainakin tämä kuulostaa aidolta ja Hammond-urut laveeraat oivasti taustaa muuten tanakalle soitannalle. Aitous musiikissa on usein sitä, että vaikka soittotaito ei olisikaan ihan huippua, niin kunhan on intohimo tekemiseen ja antaa palaa. Taisivat tosin laittaa kaikkensa tähän projektiin, sillä albumi jäi heidän ainoakseen. Soundin perusteella olisin arvannut yhtyeen olevan Amerikkalainen, mutta ei, kyllä se on Britti. Psykedeelistä hardrokkia: asiallista kitaraa, tanakkaa bassoa, perusrumpukomppaa ja asiaankuuluvat Hammondit, siitä syntyy tässä tapauksessa hyvä lopputulos.
Valitettava pettymys. Porukka on ilmeisesti vuokrannut päiväksi studion ja lähtenyt soittelemaan progea ilman sen kummempaa johtolankaa. Tuloksena on melko teennäistä tajunnanvirtaa ja kun homma ei oikein natsaa eli löydä uomaansa, niin ainahan voi antaa ns. psykedeelisen selityksen. Sekava keitos tekoprogea, jonka metallista jälkimakua eivät pehmennä edes ajoittaiset huilun luikahdukset.
Loistavaa Thick As A Brick albumia seurasi tämä. Odotukset olivat ehkä liian suuret ja vastaanotto ehkä kohtuuttomankin pettynyt. Passion Play on taattua Tullia, mutta sortuu liialliseen hienosteluun ja yliyrittämiseen. Siinä missä This As A Brick oli nopeasti tehty musiikillinen ja temaattinen tajunnianvirtajytky, niin Passion Play on yritys korottaa panoksia. Nyt käy niin kuin usein vastaavissa tilanteissa: helposti syntynyt ainutkertainen flow koetetaan toistaa, mutta jäädäänkin akanvirtaan, josta pitäisi hammasta purren kroolata ulos. Thick as a Brick oli loistava. Passion Play on vain hyvä, kuten vielä seuraava War Childkin, mutta paluuta huippuvuosien juttuihin ei enää ollut.
