Annika on parasta mitä Turku on tarjonnut.
Saturday, July 2, 2011
Phil Trainer & 60% Trees - Trainer (1973 Basf)
http://www.youtube.com/watch?v=QGVRhDPSZq0&feature=related
Amerikkalaisen Phil Trainerin albumi on folkrokkia, jossa tuo jälkimmäinen eli rock nousee hallitsevaksi soundiksi. Tuota rocksoundia tuottavat varsin hyvin molemmat kitarat. Albumin kappaleet ovat kaikki miehen omia sävellyksiä ja hyviä ovatkin, vaikka niistä yksikään ei nouse yli toisen. Useimmat taitavat kokonaisia albumeja arvioidessaan pitää negatiivisena asiana sitä ettei siltä löydy yhtään hittiainesta olevaa pieseä. Minua se ei haittaa. Päinvastoin, se riittää ja on jopa eduksi että kokonaisuus on hyvää tasoa. Hittisinglet ovat asia erikseen. Levyllä soittaa kolme viidesosaa Englantilaisen Trees folkpsych bändin jäsenistä. Trees on mennyt minulta toistaiseksi ohi, mutta aion jatkossa hankkia sen tuotantoa. Trees yhtyeestä vaikuttavat albumilla laulaja Celia Humbries, sähkökitaristi Barry Carke ja pianisti Bias Boshell. Niin, Phill Trainer on siis Amerikkalainen, joka vietti aikaa myös Briteissä ja sai sillä matkallaan aikaan tämän tyylikkään albumin. Yksi kappalaista on omistettu Jim Morrison -nimiselle Trainerin kaverille, muistumaksi siitä että oli vähällä liittyä tämän The Doorsiin. Olisko kannattanu? Tämä Trainerin ja Treesien levy on hyvin lähellä olla huomiotta ohitettu merkkipaalu. Muista albumilla soittavista: Dick parry soittaa saxofonia Pink Floydin kappaleissa Money, Us and Them ja Shine on You Grazy Diamond. Viulisti Chuck Fleming on soittanut mm. Skottilaisessa JSD bändissä ja löytyy monen muunkin Brittiartistin taustalta. Rumpali alan Eden kertoo myös kotisivuillaan omasta urastaan.
Friday, July 1, 2011
Third Ear Band - Music From Macbeth (1972 Harvest)
Muistanpa heti alkuun mainita kansikuvan olevan hieman erilainen Roger Dean -kansi. Albumin musiikki on kieltämättä hieman vaikeaa. Ensimmäisen puolen kuuntelu menee orientoituessa musiikilliseen ilmapiiriin, mutta toisen puolen avaa levyn ehkä paras ja samalla helpoin kappale "Fleance". Se on myös ainut biisi jossa lauletaan. Laulajaa on helppo ensin luulla naiseksi, mutta kyseessä on 15-vuotias Keith Chegwin, siis miespuolinen, jolla on vielä heliumit päällä. Levy on soundtrack elokuvaan Macbeth (Shakespeare) ja musiikkia voi kuvailla sanoilla folk, kamari, raga, avant-garde, jousimusa... jossa kuuluu mm. oboe, huilu (pikkolo) sello, viulu ja VCS3 -syntetisaattori.
Wednesday, June 22, 2011
Chris Squire - Fish Out Of Water (1975 Atlantic)
Yes-fanina olen aina arvostanut yhtyeen basistin tanakkaa soitantaa. Squiren albumi on Yes-miehistön sooloista parasta ja sopivan yesmainen. Jos mies vihjaa olevansa kuin kala kuivalla maalla ilman Yesia ja andersonia ilmeisesti, niin helkkarin hyvin tämä keuhkokala siitä kumminkin selviytyy.
Wally - Wally (1974)
http://www.youtube.com/watch?v=D3syNalVx60
Lyhyesti kuvaten Wallyn musiikki on progressiivista rokkia, rohkeasti ympättynä Amerikkalaiseen countryyn. Kolmetoistaminuuttinen Pink Floyd -tyylinen "To The Urban Man" on albumin hienoin biisi. Soittimista löytyy tavanomaisten lisäksi mm. harpsichord, mellotron, hammon organ, electric violin. Levyn on tuottanut Rick Wakeman ja kyllä hänen vaikutuksensa kuuluu varsinkin soundimaailmassa. Yllättävän hyvä Englantilainen progebändi, joka ei edennyt suuremman yleisön tietoisuuteen asti. Jotkut näyttävät vertaavan tätä yhtyeisiin Strawbs ja Barclay James Harvest.
The Mothers Of Invention - Weasels Ripped My Flesh (Reprise)
Näätäeläimet vaihtoehtoisella, saksalaisella kansikuvalla, jonka ideaa en suoraan puhuen ymmärrä.
Brownville Station - Sama (1977 Private Stock)
Poimin tämän vinyylin hiljattain koska minulle oli jäänyt bändi jostain syystä mieleen 70-luvulta. Nyt ymmärrän syyn: BS on suoraa ja korutonta boogierokkia, joka toimii puhdistautumismusana progen, psychen ja muun fuusion iänikuisen aivoplakkitöhnän vastavoimana, siinä missä vaikkapa Status Quokin. Oliko BS:lla 70-luvulla jokin hitti, joka jätti bandin muistiin? Ps. Joo.. Taisi olla "Smoking in the Boys Room" eli Röökillä Poikien Vessassa.
Country Joe And The Fish - C J Fish (1970 Vanguard)
Kaikin puolin suoran teeskentelemätöntä Kalifornian Lahden Alueen psykedeelistä perusmelodiikkaa. Jätkät soittavat omaa musiikkiaan ja se kelpaa kyllä. Tätä kuunnellessa voi helposti kuvitella itsensä loikoilemaan Kalifornian voikukkapelloille ja välillä voisi tietysti vetäistä CJ:n tahtiin pari kierrosta psykedeelistä humppaa paikallisessa tanssiladossa. Roger Cook - Meanwhile back at the World (1972 Kama Sutra)
Olipa positiivinen yllätys tämä minulle entuudestaan tuntematon Cook. Albumi on alusta loppuun tyylikästä s-sw-musaa erittäin ammattimaisen taustaporukan tuella. Ja kun kansikuvan on kaiken lisäksi ottanut joku Hipgnosis-firman oppipoika, niin se in piste iin päälle. Luulin kaveria ensin amerikkalaiseksi, lähinnä Kama Sutra -levymerkin perusteella, mutta hän onkin alunperin englisman joka sitten muutti toispuolmert ja asunee tätänykyä Tenneseessä. Hakekaa itse loput netistä, jos kiinnostaa taustat. Musiikki on tyylikästä ja taustalla laulaa mm. hiljattain edesmennyt Leslie Duncan, joka lauloi myös Pink Floydin Dark Side of the Moon albumilla ja on toki tehnyt pari ok soololevyäkin. Näitä kaikenlaisia pieniä yhteyksiä on kiva bongailla, vaikka ne samantein taas unohtaisinkin. Vaikka työmuisti välillä pätkiikin, niin kovalevy on edelleen kunnossa.
Tuesday, June 14, 2011
David Bowie - Hunky Dory (1971)
Onhan miehellä muutama hieno hitti, mutta en koskaan ymmärtänyt miksi Bowie on niin ylistetty. Yliarvostettu on mielestäni ollut osuvampi sana. Hunky Dory on jäänyt minulle tuntemattomaksi lukuunottamatta kappaleita Changes ja Life on Mars. Koetin tätä kuunnellessa parhaani mukaan pysyä ennakkoasenteessani, mutta en voinut. Levyhän on hieno, taidokas, hauska ja lähes nerokas katsaus ajankohdan popmusiikkiin. Bowie näyttää tässä ne todelliset lahjansa, joihin en ole uskonut. Hän kartoittaa tässä rock/popmusiikin meemihistoriaa tavalla joka antaa suuria lupauksia myös sen tulevaisuuden suunnasta. Noita lupauksia Bowie ei mielestäni myöhemmin onnistu lunastamaan. Pyytämättä tulevat jostain mieleen Zappan Freak Out ja Princen Around The World in A Day. Omituiset mielleyhtymät! Pianoa soittaa muuten eräs Richard Wakeman ja hänen klassinen pianotaustansa sovittaa albumin koko musiikkia ikäänkuin hän olisi sen näkymätön tuottaja. Albumin parhaat kappaleet 1. Andy Warhol 2. The Bewerly Brothers 3. Queen Bitch 4. Song For Bob Dylan 5. Fill Your Heart 6. Life On Mars 7. Changes...Genesis - Trespass (1970)
Tästä alkoi ns. Genesis-soundi ja yhtyeen yli puolen vuosikymmenen mittainen loistava musiikillinen ajanjakso. Itselleni ne kovat levyt ovat olleet Selling England, Foxtrot ja Nursery Cryme. Niihin liittyy lähtemättömiä musiikillisia elämysmuistoja. Nuo mainitsemani kolme levyä eivät ole vuosien mittaan menettäneet uskottavuuttaan korvissani, ovat siis edelleen ne "kovat" levyt. Tresspass jäi kohdallani aikoinaan jonnekin alkuhämärään, enkä koskaan saanut siihen suurempaa otetta, mutta kun olen viime aikoina kuunnellut sitä on upeaa huomata löytäneensä vielä yhden levyn tuohon kovien listaan. Olen aliarvioinut Trespassia kaikki nämä vuodet, joten nyt viimeistään on yhtyeen avausalbumi nostettava arvoiselleen paikalle erittäin hyvänä ja yhtenäisenä musiikillisena kokonaisuutena. Heikkoja hetkiä ei juuri ole ja tästä voi pitää myös siksi että tulevat progen tyylikikat eivät vielä kuki liikaa, ovat vasta muotoutumassa, King Crimsonin puutarhassa. Genesis on vasta kauniisti nupullaan. Monday, June 13, 2011
Mountain - Twin Peaks (1971)
Levyn kahden sivun mittainen "Nantucket Sleigh Ride" on kappale, jossa samaa, sinänsä jopa melko yksinkertaista teemaa onnistutaan toistamaan ja varioimaan yli 32 minuuttia eikä kertaakaan tule sellainen olo että saisi jo loppua. Ei tule, vaan on pakko laittaa sama pyörimään uudestaan. Tämä 2-lp on omistamisen arvoinen jo pelkästään NSR:n takia. Hard blues rockin parasta luokkaa! http://www.youtube.com/watch?v=q0JrV86EKCs
Lou Reed - Rock'n Roll Animal (1974)
Jos tämä on rock'n rollia, niin sitten pidän rockn rollista. Kyllä tämä on paljon muutakin, välillä ollaan progen rajamailla ja kaksi kitaristia intoutuvat soittamaan välillä siihen tapaan että saa hakea. Tästä jää erittäin hyvä jälkitunne. Tyylikästä ja tasapainoista musiikkia toistuvaan kuunteluun. Pentti soittaa muuten rumpuja.
Arcadium - Breathe Awhile (1969)
Tuossa alla kirjoitin Jade Warriorista siihen suuntaan, että porukka on lähtenyt soittelemaan progea ilman johtolankaa ja kun homma ei toimi, niin jatketaan soittamista ja sanotaan että tämä onkin psych-progea. Arcadiumin kohdalla pelkäsin aluksi tuon saman ilmiön toistuvan, mutta olin onneksi väärässä. Arcadiumilla on selvästi mielessä jonkinlainen kokonaissuunnitelma, jota se toteuttaa johdonmukaisesti. Ainakin tämä kuulostaa aidolta ja Hammond-urut laveeraat oivasti taustaa muuten tanakalle soitannalle. Aitous musiikissa on usein sitä, että vaikka soittotaito ei olisikaan ihan huippua, niin kunhan on intohimo tekemiseen ja antaa palaa. Taisivat tosin laittaa kaikkensa tähän projektiin, sillä albumi jäi heidän ainoakseen. Soundin perusteella olisin arvannut yhtyeen olevan Amerikkalainen, mutta ei, kyllä se on Britti. Psykedeelistä hardrokkia: asiallista kitaraa, tanakkaa bassoa, perusrumpukomppaa ja asiaankuuluvat Hammondit, siitä syntyy tässä tapauksessa hyvä lopputulos.Jade Warrior - Last autumn's Dream (1972 Vertigo / Akarma)
Valitettava pettymys. Porukka on ilmeisesti vuokrannut päiväksi studion ja lähtenyt soittelemaan progea ilman sen kummempaa johtolankaa. Tuloksena on melko teennäistä tajunnanvirtaa ja kun homma ei oikein natsaa eli löydä uomaansa, niin ainahan voi antaa ns. psykedeelisen selityksen. Sekava keitos tekoprogea, jonka metallista jälkimakua eivät pehmennä edes ajoittaiset huilun luikahdukset.Saturday, June 11, 2011
Appaloosa - Appaloosa (1969 CBS)
Hieno levy! Näitä positiivisia yllätyksiä sattuu onneksi kohdalle aina silloin tällöin. Appaloosan musiikkia on vaikea verrata mihinkään. Onhan se pääosin kevyehköä poppia ja folkia muutaman jazzahtavan osuuden kera, mutta soundi- ja sävellysmaailmoisssaan sen verran omaperäistä, että se pomppaa vuoden 1969 musiikissa selkeästi esiin. John P Compton on vasta teini-ikäinen säveltäessään kaikki albumille päätyneet kappaleet. Soitinvalikoimassa kuuluvat tavallisten pakollisten lisäksi mm. saxofoni, cello, viulu, vibrafoni, oboe, piano, urut ja sea gulls. Sea gulls?! Laulajan (Compton) ääni ja laulutapa ovat hyvin miellyttävät. Bändin neljän varsinaisen jäsenen lisäksi levyllä soittaa mm. sen tuottanut Al Cooper. Takakannen evästeeestä voi lukea että Appaloosa oli käännytetty useaan kertaan takaisin heidän pyrkiessään materiaalinsa kanssa levy-yhtiöiden puheille, ennenkuin Cooper sattui kohdalle. Olisi ollut sääli jos tällainen musiikki olisi jäänyt julkaisematta. Jotkut puhuvat Appaloosan kohdalla yhtäläisyyksistä Nick Draken musiikkiin ja kun nyt virkistän kuulomuistiani niin oikeassa ovat, ainakin osittain jollain tasolla.
Jethro Tull - A Passion Play (1974 Chrysalis)
Loistavaa Thick As A Brick albumia seurasi tämä. Odotukset olivat ehkä liian suuret ja vastaanotto ehkä kohtuuttomankin pettynyt. Passion Play on taattua Tullia, mutta sortuu liialliseen hienosteluun ja yliyrittämiseen. Siinä missä This As A Brick oli nopeasti tehty musiikillinen ja temaattinen tajunnianvirtajytky, niin Passion Play on yritys korottaa panoksia. Nyt käy niin kuin usein vastaavissa tilanteissa: helposti syntynyt ainutkertainen flow koetetaan toistaa, mutta jäädäänkin akanvirtaan, josta pitäisi hammasta purren kroolata ulos. Thick as a Brick oli loistava. Passion Play on vain hyvä, kuten vielä seuraava War Childkin, mutta paluuta huippuvuosien juttuihin ei enää ollut.Southwind - Ready To Ride (1971 Blue Thumb)
Soutwindillä on myös psykedeelinen juuristonsa, vaikka tässä sen monivuotisen maavarresta nouseekin enimmäkseen Los Angeleslaista maaseutumusiikkia. Osa musiikista on live at Fillmore West. Yleisöä on saapunut paikalle kohtalaisesti, jotta ovat varmaankin saaneet kokoon keikkakuorma-autonta hinauskulut. Zappa soittaa luultavasti juuri samaan aikaan East -puolella Fillmorea. Kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen homma tosin muuttuu totaalisesti ja ollaan mainitsemillani juurilla eli psychpohjalla hendrixtyyliin. Toinen puoli alkaa reippaalla rocknrollilla, sitten jatketaan melodisella kantripopilla ja rootsrokilla. En tiedä viittaako albumin nimi kansikuvatytön kuvanottohetken tunnetilaan. Ei silti että edes haluaisin tietää.
Sunday, June 5, 2011
Eero Koivistoinen - 3rd Version (1973 Porter Records)
Kirjoitin tästä ensin melko kärkevän arvion, mutta kuunneltuani levyn useaan kertaan alan vasta ymmärtää sen arvon. Onhan sen musiikilliset mallit melko suoraan otettuja, kuin taitava maalari joka osaa matkia ja samalla tehdä uutta. Ei liene reilua puuttua liikaa asian tuohon puoleen ja tarkemmin kuunnellen oma skandinaavinen sormenjälki on kuultavissa läpi suurimman osan kiekkoa. Levy paranee sitä soittaessa, mikä on erittäin hyvä lupaus.
Subscribe to:
Posts (Atom)