Gandalf - Sama (1968 Capitol tämä näköisre)

Gandalf on Taru Sormusten Herrasta kirjan yksi viisaimmista. Vanha mies, harmaat pitkät hiukset, harmaa parta, harmaa viitta ja sininen suippolakki. Gandalf oli myös amerikkalainen psykedeelistä poppia esittänyt yhtye, joka teki vain yhden, samannimisen albumin vuonna 1968. Ekan kerran tuntui oudolta todeta albumin avausraidan olevan Taisto Tammen ym. suomeksi laulama Kultaiset korvarenkaat. Psykedeliaa? Kakkospuolelta taas löytyy Olavi Virran esittämä Luonnonlapsi, Nature Boy. Gandalfin versiossa soi mukava psykedeelinen kitara. Virran ehkä ei. Yhtyeen materiaalista vain vähän on heidän omaansa. Mukana on mm. Tim Hardinin kappaleita. Kun kuuntelin tämän jokin aika sitten ensimmäisen kerran, olin hieman pettynyt. Jostain ennakkotiedoista poiketen musiikki ei kuulostanut sellaiselta kuin odotin. Sitä nyt kuunnellessani on ääni kellossani parin viivan verran muuttunut. Ettei nokkeluuteni tulisi ymmärretyksi väärin, niin tarkoitan nuottiviivoja. Tästä löytyy sittenkin sellainen ulottuvuus, jota en edellisillä kerroilla havainnut. Tätä pitää kuunnella korvakuulokkeilla ja keskittyä. Unenomaiseen paikoin matelevaan rytmiin voi päästä kellumaan, jos haluaa. Joku ilkeämielinen voisi kutsua tätä iskelmämusiikiksi. Albumin lopettava I Watch The Moon nostaa tunnelmaa ja kutsuu aloittamaan kuuntelun uudestaan. Loppua kohden alan pitää tästä albumista yhä enemmän. Hyvä niin päin, kuin toisin. Taidan noudattaa kutsua. (8,6)

The Moody Blues - Days Of Future Passed (1967 Deram)

Olen pelännyt tämän ottamista käsittelyyn. Tuote herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Muistan erittäin hyvin, missä ja milloin kuulin tämän ensimmäisen kerran. Olin mopoiässä ja oli tavallinen kuulas myöhäisen syyskuun ilta. Meillä muutamalla kylän pojalla ja tytöllä oli tapana kokoontua erään tytön kotiin kuuntelemaan musiikkia ja viettämään perjantai-iltaa. Tytöllä oli lisäksi hyvä musiikkimaku. Mopo omenapuun nojalle, pari punaposkisempaa mukaan ja peremmälle. Sillä kertaa levylautaselle ilmestyi tämä. Levyä kuunneltiin hartaasti, erityisesti siksi että perheen äiti kuunteli mukana. Taisi itse asiassa ollakin hänen levynsä. Tajusin, että tässä nuoriso ja yksi sukupolvi taaksepäin kohtaavat hyvässä ymmärryksessä. Oli ennenkuulumatonta, että rokkarit ja sinfoniaorkesteri mahtuvat samaan studioon, noin kuvaannollisesti, siis henkisesti. Se tuntui hienolta. Kaiken kruunasi tietysti albumin lopettava Nights In White Satin. Olen kuunnellut tätä tuon ajan jälkeen vanhempana vain harvoin. Syy on se että olen pelännyt menettäväni jotain. Siirryin jossain vaiheessa klassisen musiikin kuunteluun ja päädyin pitämään Stravinskysta. Voisiko Igorin jälkeen palata ja olla entisensä, kuuntelemaan sinfonista rokkia? Tässä sitä nyt ollaan ja kyllä se vain niin on, että vaikea tähän albumiin on suhtautua kovin vakavasti. Valmistelin itseni kuitenkin tähän asiaan sen verran hyvin, että suurempia traumoja tämä pettymys ei minuun jätä. Pikemminkin helpotuksen tunteen. Nights In white Satin uppoaa kuitenkin edelleen ja se yksistään riittää jättämään mopon sinne omenapuun juureen tämän jälkeenkin.

Blues Magoos - Psychedelic Lollipop (1966 Mercury)

Psykedeelistä autotallirockia tai poppia Amerikasta. Bändin yhteydessä esiintyy myös käsite Garage-rock. Tyylikäsite viittaa aloittelevien bändien harjoituspaikkoihin ja sliipatummasta psykedeliasta poikkeavaan raaempaan soundiin. Blues Magoos tarjoaa viehättävää ja aitoa psykedeelistä tunnetta. Kappale Queen Of My Nights erottuu ehkä muusta materiaalista muita enemmän edukseen. Tykkään kuunnella näitä amerikkalaisia High School bändejä. Albumi kuuluu muuten hassuun amerikkalaiseen ilmiöön, jossa America's First Family Of Fine Recordings on esikuunnellut tuotteen ja hyväksyy sen riittävän siistinä jaettavaksi nuorisolle. Ei sisällä turmelevaa ainesta. (8,4)

Cliff Richard - The 31st Of February Street (1974 EMI)

Eipä ole tämäkään varsinaisesti minun musiikkiani, mutta menkööt kun kerran Rod Stewartkin. On tämä ainakin jotenkin aidon ja rehellisen tuntuista, toisin kuin Rod. Selityksenä sille, miksi olen hankkinut albumin, josta en piittaa; tuli vastaan kirppiksellä M-/M- 3 eurolla ja kun RRPG pitää 15 puntaa sopivana hintana, niin jokin sijoittaja minussa teki ostopäätöksen. Itse asiassa ei tämä ole hassumpaa kesä- tai tunnelmamusaa. Tiedotettakoon tässä sekin, että miehen oikea nimi on Harry Rodger Webb ja hän on syntynyt Intiassa, entisessä Englannin alusmaassa. Taisi olla 1947 kun tapahtui vallanvaihto.

Rod Stewart - Never A Dull Moment (Mercury 1972)

Tulin lumitöistä, söin lautasellisen nakkikeittoa, laitoin tämän soimaan. Kuuntelin ekan puolen ... käänsin ja kuuntelin toisenkin..kai. Herättyäni tuli mieleen sanonta illasta, joka on aamua viisaampi. Nyt kuuntelen kakkosta uudestaan. Aamupäivällä kuuntelin Rodin kokoelman vuodelta 1973 ja se tuntui yllättävän hyvältä. Nyt tekee mieleni vetää nekin kehut takaisin. Tämä on juuri sitä tylsähköä....jotain..., jota sen aina muistin olleenkin. Tai jospa se onkin niin, että ilta on aamua tyhmempi. Miten se kokoelma tuntui niin hyvältä, kun tämä on juuri sitä mitä en halua kuunnella. Levyn nimen voisi kääntää päälaelleen.

Niemen - Strange Is This World (1972 CBS)

Puolalaista progressiivista jazzrockia ja free-jazzia. Niemenin ääni on siinä rajalla, meneekö epämiellyttävän puolelle. Musiikki on melko persoonallista, juuriltaan kiinni itä-eurooppalaisessa perinteessä. Albumi on kaksi kolmasosaa kyvykästä progea, mutta tällä kertaa minun korvissani se yhden kolmasosan free-meno ei oikein toimi. Tulee vähän teennäinen vaikutelma. En oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Se on jotain samaa kuin mitä suomalaiset "älykötkin" koettivat 60-70 -luvuilla tunkea populaarimusiikkiin: nuottiviivaston väleihin piilotettua suurta viisautta, jonka vain valpas ja valveutunut kansalainen tajuaa. Kun saan vainun musiikillisesta tekosyvällisyydestä, niin ehdollistun siihen kuin Pavlovin koira ja nostan takajalkaa. Mutta vielä kerran... se osa, jossa musiikki on progressiivista rockia, on hienoa. Ostin tämän 70-luvun puolivälin paikkeilla Antsan divarista, sieltä oppikoulun nurkalta ja olen kuunnellut muutamia kertoja näiden vuosien aikana, mutta albumi ei ole noussut niiden joukkoon, jotka palaisivat mieleen ja kuunteluun muuta kuin jos albumi osuu selaillessa käteen. (8,3)

Rod Stewart - Sing It Again Rod - (1973 Mercury)

Jos olet tutustunut ensin myöhempään Rodiin, etkä ole ihastunut, niin kannattaisi ehkä tsekata niitä varhaisempia juttuja. Voit jopa yllättyä. Itse kuulun näihin myöhäisheränneisiin. Albumi on siis kokoelma ja sisältää hyvän otoksen miehen varhaisesta tuotannosta. Musiikkia ovat säveltäneet Tim Hardin, Mick Jagger, Keith Richard, Elton John ja Pete Townsend muiden muassa ja tietysti Rod itse. Musiikki ei ole missään järkevässä viittaussuhteessa hänen sisäkannen glamrock -lookinsa kanssa. Tämän alkuperäisen levykansi on aika hauska ratkaisu. Kannen aihe ei ehkä niinkään. Joku on keksinyt idean alleviivata Rodin karheaa ääntä. Toisaalta mikä muu tulisikaan sen jälkeen mieleen kuin suunnitella wiskilasin muotoinen paketti ja kun pahvisen sisäosan nostaa ylös, tulee esiin sama wiskilasi, tyhjennettynä. Mukavaa vuosien kuuntelumusiikkia 69-72 kuuntelumusaa vuoden 2010 tammikuun lopun sunnuntai-iltapäivään. (8,5)

Johnny Winter - Still Alive And Well (1993 CBS)

Muistanko oikein, että Winterin terveydentilasta liikkui noihin aikoihin joitain huhuja, häntä kun ei näkynyt liiemmin julkisuudessa. Meinasiko mehelle käydä kuten Mark Twainille, joka joutui oikomaan huhuja laittamalla lehteen ilmoituksen: Tiedot kuolemastani ovat ennenaikaisia ja liioiteltuja. Rick Wakemanista keksittiin samaa soopaa, vain sillä perusteella että mies on niin kalpea ja hauraan näköinen. Johnny porskuttaa tässä erittäin well. Ensin oli Johnny Winter, sitten tuli Second ja tämä Still menee niiden kanssa samaan sakkiin. Erittäin hienoa ellei parasta bluesrockia. Taso pysyy alusta loppuun eikä mitään täytepullamössä ole päässyt lipsahtamaan mukaan. Yksi Madeleine -leivos korkeintaan ja siitä tulikin mieleeni... (9,2)

Crosby, Stills, Nash & Young - Deja Vu (1970 Atlantic)

Ihan kuin olisin kuullut tämän joskus ennenkin. Ajattelin tämän olevan sopivaa aamuhartaus musiikkia. Ei tästä voi paljon muuta sanoa, kuin että lähes tydellinen albumi. Tässä on vähän kaikkea, myös sitä naukuvaa steelkitaraa, jota inhoan, mutta sekin jotenkin toimii kokonaisuuden hyväksi. Onneksi kuitenkin Youngin psykedeeliseksi viritetty kitarasoundi kulkee pääroolissa läpi albumin. Virallisesti musiikki on folkia tai countryrockia, mutta kyllä siitä löytyy melkein mitä vain muutakin, vaikka jazzia, hippiaatetta, soulia, funkia, progea. Neljän nimetyn hepun lisäksi soittelevat Dallas Taylor percusssion, Gregory Reeves bass, Jerry Garcia steel g ja John Sebastian huuliharppua Desa Vyyllä. Joitain täyteosia lukuunottamatta tämän kohdalla tuntuu oikealta luonnehdinta jota lainaan vapaasti suomentaen: Rock-kulttuurin virstanpylväs. Tuliko tunne, että olet kuullut tuon monasti ennenkin. Vinyylini on muuten ruskea. Onko kukaan mahtanut miettiä, mikä on kansikuvassa olevan koiran nimi. Sehän on ilmeistä. Kaikkien muidenkin kannessa esiintyvien nimet on siihen kirjoitettu, niin miksi ei myös koiran. Hauvan nimi on tietenkin Deja Vu! Sanoohan Neil entiselle naiselleen, ettei voi saada tätä mielestään, ja vannoo ettei hänellä ole ketään muuta, vain tämä Deja Vu. (9,5)

Beggars Opera - Pathfinder (1972 Vertigo)

Skotlantilaisen progebändin kolmas ja viimeinen
progealbumi. Musiikissa saattaa kuulla saman-
kaltaisuutta vaikka aikaiseen Jethro Tulliin, Cameliin,
Caravaniin tai Deep Purpleen. Soittimien kautta
musiikkia leimaavat mellotroni, Hammond -urut,
zembalo ja räkäinen kitara, laulajan erikoinen ääni ja
laulutapa. Albumilla on onnistunut yli kahdeksan
minuuttinen cover Jimmy Webbin ja Richard Harrisin
klassisesta popkappaleesta MacArthur Park. Biisissä
From Shark To Haggis kuulee skottityyppistä säkkipillin
soitantaa, luultavasti kuitenkin mellotronilla tehtynä.
Kappale kehittyy loppua kohden jammailuna mukaviin
ulottuvuuksiin. Stretches alkaa komeasti pianolla, josta
jatkaa vienolla särkijällä maustettu kitara. Kappaleet
eivät ehkä progesarjassa ole mitään erityisiä suuruuksia,
mutta yhtyeen soundi on omintakeinen ja persoonallinen,
ehkä hieman romanttinen. Osa materiaalista on vähän
väkisin ympätyn oloista,ilman kokonaisuutta tukevaa
päämäärää. Julkaisuvuosi on 1972. (Proto-)Progediggarien
hyllyistä tämä varmasti löytyy, vaikka BO onkin jäänyt
isompien essentiaalien varjoon. Vinyyliversio sisältää
muuten hienon kuusiosaisen julisteen, jossa on
kansien kuva vähän laajennettuna.(8,3)

Hullujussi - Bulvania (1975 Rca Victor)

Bingo Bango Bongo aina rakas ompi Kongo... ugala bugala keihäs. Suomalaista rasistista huumorirokkia? Vai itseironiaa suomalaisten keihäsmatkalaisten stereotypioista? Hullujussin ekaa tuli kuunneltua kasetilta n. 1975 talvella, kun mentiin Jallun 60- luvun Cortinalla lähikaupunkiin ja sulateltiin yön yli aitan viljalaariin piilotettuja jäätyneitä Musta Hevonen -pulloja auton etuikkunan lämmitysaukon päällä. Olut ei ole ikinä maistunut paremmalta kuin silloin. Eikä nämä nykyautot edes enää tuoksu autolta niin kuin ennen. Viktor Kalborrek eli 80-luvun Kari Grandi, Eeki Mantere ja Heimo Hohto, Heimo Holle Holopainen ovat yhtyeen kantavat voimat. Takakannen mukaan albumilla esiintyvät myös Frank Krappa & Sisuvisnu Orchestra, Frederik D Kansa ja Kaarlo Keuruu. äänityspaikkoina ovat olleet Bulvania City Senator Square (live), Bulvania Pizzeria Studios, The N-Club Monday Jazz Session (live at),

Brazzaville Be-Pop Sound Studios. Hauskaa. (8,1)

Allan Taylor - The American Album (1973 UA)

Taylor on yksi arvostetuimmista englantilaisista singer-songwritereista. Hänen laulujaan ovat koveroineet monet ja tämä albumi on tehty Amerikan Nashvillessa ja Los Angelesissa. Lauluissa on kantripoljento, mistä syystä tämä ei varsinaisesti ole minun miehiäni tämä James. Kuitenkin esim. ekan puolen Something Has Changed tuo mieleen hänen maanmiehensä Steve Ashleyn. Ashleyn Stroll On, joka ammentaa maan omasta kansanmusiikista, sitten taas onkin minun makuuni. Tällaisen pienen kiertotien kautta levy saa jäädä hyllyyni. Olin jo myymässä tätä pois paikallisella kirppiksellä yhdellä eurolla. Onneksi kukaan ei ostanut, nimittäin RRPG:n mukaan tästä voisi pyytää huomattavasti enemmänkin. Huomasitte varmaan ristiriida; kun ei mene eurolla, niin pitäisi pyytää 15. (7,9)

Steely Dan - Prezel Logic (1974 ABC Command Quadrofonic)

Laadukasta meininkiä. Hieman hämmentävää on että samalla levyllä on yhtäältä sellainen pophitti, kuin Rikki Don't Loose That Number ja toisaalta jazzrockbiizi Prezel Logic. Hämmentävää on se, että siitä ei jää mitään hämmentävää jälkifiilkistä. Kokonaisuus muodostuu näennäisen yhteensopimattomista palasista, jotka kuitenkin loksahtavat yhteen, muodostaen tyylikkään kuvan. Mitä se kuva esittää... sen saa jokainen kuuntelija itse todeta. Tämä on sellaista musiikkia, jota voi kuunnella oli alkufiilis mikä tahansa. Miehen oikea nimi on Donald Fagen ja jos pidät hänen vuoden 1982 albumistaan Nightfly, niin uskon että pidät tästäkin. (9)

Zappa/Mothers - Roxy & Elsewhere (1974 DiscReet)

Minulle Roxy on yksi Zappan parhaita albumeja. Nimi viittaa eri klubeihin ym. paikkoihin joissa musiikki on äänityetty, se on siis pääosin liveä. Noihin aikoihin Zappan tällä albumilla soittava porukka oli tehnyt paljon keikkaa ja ohjelmisto osattiin selkäytimestä. George Duke (keyboards) on albumilla parhaimmillaan ja hoitaa mallikkaasti myös laulu- ja showpuolta Zappan ja Napoleon Murphy Brockin (sax, flute) kanssa. Muita ovat Tom Fowler (bass), Ruth Underwood (percussion), Jeff Simmons (rythm g, voc), Don Preston (syntetisaattorit), Bruce Fowler ( trombone), Walt Fowler (tumpet), Ralph Humphrey (drums) ja Chester Thompson (drums). Hienot muusikot soittavat (ja tekevät showta) saumattomasti yhteen. Kasvoin lukiovuoteni Zappan kitaran kanssa ja hänen soittonsa ja soundinsa tekivät hänestä maailman parhaan kitaristin, minulle. Musiikki liikkuu jazzfuusion ja funkin liepeillä. Ostin tämän aikoinaan Epesiltä, käydessämme keskikoulun viidenneltä luokkaretkellä Tampereella. Sitä, missä museossa tms. mahdoimme käydä, en muista. Roxya sensijaan en päästänyt käsistäni koko paluumatkan aikana ja mieleen palautuu edelleen se odotuksen jännitys, päästä laittamaan kiekko lautaselle. (9,4)

Jefferson Airplane - 2400 Fulton Street (1984 RCA)

Pahoittelen lukijoille mahdollisesti aiheuttamaani hämmennystä tuolla alla. Iltamyöhään synteestä tajunnanvirrasta ei kannata välttämättä etsiä mitään salattua nerokkuutta. Nyt lautasella pyörii Jefferson Airplanen kokoelma. Kaksoisalbumi sisältää 25 kappaletta ja on lupa olla eri kahta mieltä, olisiko ollut parempi tiivistää ihan parhaimpiin kappaleisiin, vai niin kuin nyt on tehty eli annettu kattava läpileikkaus yhtyeen tuotannosta. Musiikki on tietenkin länsirannikon psykedeelistä rockiapoppia. (8,4)

Vangelis - Hypothesis (1980 Affinity)

Alkusekunnit vahvistavat minun muistikuviini perustuvat ennakkoasenteeni, teennäistä teknojazzmusaa ajalta jolloin edes pöytätietokoneita ei vielä ollut ja saatikka graafista kättöliittymää. Applea suosineet telkkäperheet toivoivat parasta ja keksivätkin sen, mutta sitten tulivat DOS:in ukot ja laittovat kymmenen vuotta myöhemmin sen päälle Windowsin graafisen liittymän. Ja vaikka Apple olikin edelläkävijä, niin markkinat määräävät kuka jää ja Steve jäi. Mitä tuolla edellisellä on tämän kanssa tekemistä? Ei ole mittään muuta kuin olla vertauskuvana ja mille, no sitä voit miettiä ja nostaa tämän reviewinin netin klassikoksi. (666)

The Beatles - Revolver (Tämä 198? Capitol Re)

Pitihän tämäkin hankkia kun ei maksanut kuin 8e, ja onhan tämä kieltämättä hieno konaisuus, vaikka en olekaan kuunnellut tästä vielä kuin toisen kappalen puoleen väliin. Yksinäisestä Eleanor-raukastakin on tehty monta parempaa versiota. Täh! Love To You alkaa sitarilla, ovathan pojat käyneet gurun puheilla ja istuneet silmät kiinni intialaisella lentävällä matolla. Muistan lukeneeni jostain, että joku porukasta lähti kotiin ennen aikojaan, koska guru alkoi olla liian kiinnostunut hänen tyttöystävästään. Jumalaisen meditaaation aikana silmät avautuivat itse kullakin ilmeisti perin perinteisestä syystä. Here There And Nowhere ollaan ehkä kompassi tai gps hukassa. Siellä täällä tai jokapuolella... No otetaas poijjaat vähän älläsdeetä ja mennään Johnin juuri New Yorkin kirppikseltä hankkimaan keltaiseen jäänsärkijään.. ei kun siis... vedenalaiseen. Hän sanoi ettei kannata, kannattaa mieluummin kääntää puolta. Hyvvee päevee auringonpaiste. Nerokas veto, hyvää päivää hyvä päivä. Nyt keksittinkin sitten psykedeliä eli avartava sanoitutyyli ja T.S. Eliot. Ei kettän varten tätäkään effortia sitten lopulta suunniteltu, joten kun psykedelia on nyt keskitty, niin englannintorvi keskiväliin kuulostaa tosi syvällislä ainakin 13-60 -vuotiaan entisen ja nykyisen mielesssä. Haluan kertoa sinulle että, no ei tuosta ota selvää muuta kuin että mulla on aikaa. Mutta Got To Get Get You In To My Life pelastaa albumin. Hieno piisi yhtäkkiä!! Mistä se tähänn nyt keksittiin?? Ja Tomorrrow Never Knows, se on ilman muuta albumin ehdottamasti, ilman vastaväitteiden mahdollisuuksia paras kappale!! Pistetty ihan vasta loppuun sekin. Hohhoijaa... mitä arvointikykyä tuottajaksi nimetyltä George Martinilta , joka hänkin on varmaan keksitty ja nimetty sen kuuluisamman drinkin mukaan. Luotettavien YLE:n lähdesuojalähteiden mukaan Georg Martinikin oli tosiaan Paddingtonista löydetty paimen, jonka avarakatseinen Lennon otti maskotikseen maaseutukeikoilleen ja asetti hymyilemään milloin minkäkin vempaimen eteen studiokuviin.

Chick Corea - My Spanish Heart (1976 Polydor)

Chic on löytänyt nut sitten sisäisen korea.. siis espanjalaisuutensa. Tälle kaksoisalbumille hän on saanut mukaan mm. sellaiset taitajat kuin Jean-Luc Ponty, Stanley Clarck, Steve Gadd ja Gayle Moran sekä kymmenen muuta yhtä ammattilaista vaikka ei ehkä nimekästä. Albumi on ihmeen hyvä. Epäröintini johtuu siitä, etten maksanut tästä tänään divarissa liikaa. Toisaalta, jos tästä oli pyydetty liikaa eli yli kympin, en olisi sitä ostanut, enkä sitä myöskään luonnollisesti tässä nyt esittelisi. Musiikki on siis latinalaista fuusiojazzia ja oikein hyvää ja viihdyttävää sitä. Himpura, taisin kuulla Coreaa Pori Jazzissa joskus 70-luvun puolivälissä, Mahavisnu Shaktin aikoihin eli hyvässä lykyssä on tullut nähtyä mies elävänä. Kuolleena en sitten häntä ole onneksi nähnytkään. (8) Kuuntelun edetessä paranee koko ajan. menee klassisen suuntaan. (8,4)

Taj Mahal - Happy Just To be Like I Am (1971 CBS)

Thhjaa.. tätä Taj Mallia olekin jo esitellyt. Tämä albumi on vuodelta 1971 ja sisältää mielestäni hyvin kuunneltavaa lähes akustista bluesia. Nimialbumista vuodelta 1968 pidän kuitenkin enemmän kuin tästä, mutta tälle löytyy näemmä myös omat vannoutuneet kannattajansa. (7,8)

Danny Cox - Sama (1971 Dunhill)

Hieno versio Moody Bluesien kappaleen Question Of Balance lauluosuudesta.. I'm Looking for a miracle of life... Albumi vuodelta 1971. Täst mää pirä... Hienostunut groovy. (8,7)

Deep Purple -The Book Of Taliesyn (1968 Harvest SHVL 751))

Joku kirpparilöytö taas. Mukavaa urkutomintaa ja rumpalikin veistelee ihan mukavaa perusrattatattaa. Hetkinen..nyt kitarakin alkoi toimia. Ihan hyvä potentiaali tällä bändillä. Kannattaisi ehkä lähteä Zappan oppiin Sveitsiin ja tehdä vaikka jotain... Smoke On The Water.. tai vastaavaa ja jokin albumi sen ympärille. Tulevaisuus kuulostaa hienolta. (8)

The Box Tops (1968 Bell)

Voi voi... Ei vaiskaan ihan oikeasti todella ja syystä uhohdettua gempsykedeliaa, jota vain ei ole ymmärretty oikein tässä elämässä. Ehkä seraavan Big Bängin jälkeen sitten taas...

Laurie Kaye Cohen - Under The Skunk (1973 Playboy Records)

Levykannen perusteella valitsemani, ja luultavasti siitä syystä ylihintaa? (12e) maksamani albumi. En ole ennen törmännyt pakkausratkaisuun, joos kannen puolikasyläosa nousee pois kuin.. tuli mieleen tupakka-askin kansi, mutta ei. Kuvasin kannen juuri niin, että tuo avautumiskohta näkyy. Avautumiskohdan yläosasaa paljastuu tämä muusikko itse heinäkasassa tavaratalon mallinukkien kanssa, mitä lie harrastamassa. Syvällistä symboliikkaa varmaankin on haettu... No netistä löysin tiedon, jonka mukaan tästä on maksettu ameriikan raitilla jopa 80 taalaa. Tartteepa kuunnella tarkasti, missä ne ylimääräiset dollarit ansaitsevat itsensä. Kuuntelen tätä juuri ja kuulostaa kyllä hyvin tehdyltä singer-songwriterilta. Takakantta taas tihrailtuani voin todeta että minulle kertyneen nimimuistin perusteella sessiomuusikot ovat ykkösluokkaa.. Jimmy Gordon, Larry Knechtel ja Leland Sklar, joista mm. Jimmy ja Larry olivat mukana juuri eilen tänne laittamallani Jamme -yhtyeen albumilla. Piiri pieni pyöri ilmeisesti isossa Hollywoodissakin näihin aikoihin. Olen nyt kuunnellut levyn lähes loppuun ja kokonaisfiilis on ok. Loppua kohden jopa paranee.

Jaime Brockett - Remember The Wind And The Rain (1968 Capitol)

Myönnän että ostopäätökseeni tämän kohdalla vaikutti avauskappaleen nimi: Talking Green Beret New Super Yellow Hydraulic Banana Teeny Bobber Blues. Albumin kielinieltynä-odotusarvo oli että biisi sisältää kaiken ja kertoo albumin sisällöstä jotain. Kertoo se, mutten vielä tiedä, mitä. Alku on jonkinlaista rättättätätä -folkia. Vähän tai hyvin vähän tulee mieleen Bob Dylan, jonka musiikista en tiedä juuri muuta kuin Blowin In The Wind ja joka ei minua musiikilliseti eikä muutenkaan kiinnosta. Rapisee vähän liikaa hintaan ja muuhun nähden. Aikakoneen Tammiselle pieni miinus, vaikka muuten yleisarvosana on isosti plussalla. :-) En osaa juuri nyt suhtautua tähän tämän positiivisemmin, kuin että ei harmita ja on kiinnostava. Aion palata. (?)

Syreeta - Sama (1972 Motown)

Mitä haaskausta, eihän sokea tarvitsisi noin hyvännäköistä tyttöystävää! No, nyt taisi mennä mauttomuuden puolelle, mutta menkööt. Stevie Wonderin vaimo tässä laulaa Stewien ja vähän muidenkin lauluja. Ja erittäin hyvin laulaakin. Oikeastaan aivan loistavasti. Pidän tallaisesta laulannasta erittäin paljon. Stewiestä viis, vaikka hän toisaalta lieneekin vasta-avioituneena paljolti albumin lopputuloksen takana. Mitä ei mies tekisi vaimonsa hyväksi... Ei pidä nyt kuitenkaan luulla, että tämä olisi vain another Stewie Wonder albumi. Tämä on paljon hienompi kuin hänen yksikään. En siis liiemmin välitä Stewiestä, mutta hänen vaimostaan kylläkin. Kakkospuolen muuten avaa Beatlesien She's Leaving Home ja tätä kyllä jaksan kuunnella vastedeskin Beatlesien kustannuksella. Hienointa moutaunsoulia! Kiitokset Lukulaarin myyjälle vinkistä. (8,6)

The Clique - Sama (1969 White Whale)

Hieman kansistaan rupsahtanut mutta muuten tyylikäs, chic, The Clique löytyi juuri kirpparilta. Halpiskasoja kannattaa edelleen tsekkailla ja kun vainu kehittyy, niin aikakin puolittuu. Clique on amerikkalainen purkka-sunshine bändi ja tämä albumi on vuodelta 1969. Yhtye tunnetaan myös nimellä Sandpipers. Progen, fuusion, Zappan ja muun omituisen väliin on hyvä aina väliin laittaa lautaselle tällaistakin, sinänsä tyylikästä ajanhenkeä. Amerikkalaisittan purkkamusiikkiinkin kuulu saxofoni ja trumpetti, perinne velvoittaa? Albumin avaava Sugar Monday taisi olla myös Tommy James & The Shondellsien hitti. White Whale levy-yhtiö keksi aikoinaan ottaa Cliquen suojiinsa, vaikka samoihin aikoihin olikin vahvasti kiinni toisessa merinisäkkäässä eli Turtleseissa. Mukavaa auringonpaistetta keskelle -20 asteen tammikuun loppua, toivottaa Clique. (8,1)

Jack Blanchard & Misty Morgan - Birds Of A Feather (Wayside Records 1970)

Kun ensi kerran kuuntelin albumia tulin välittömästi hyvälle tuulelle, luullessani kuuntelevani mainiota kantriparodiaa. Mies laulaa matalalta ja ääni narahtaa aina rivin alussa. Nainen laulaa tavallisella kirkkaalla äänellä. Kansikuvan miehen hupilasit ja teennäinen kuva yhdessä tahallisen mauttoman musiikin kanssa on loistava kokonaisuus. Sitten hain heidät netistä ja sain todeta heidän olleen mitä ilmeisemmin ihan tosissaan. Olivat tehneet lukuisia hittejejä ja 60 parhaan listalle päässeitä biisejä. Palasin levyyn jossain vaiheessa uudestaan ja aloin kuulla asioita toisella tavalla. Olkoot kieli poskessa tai tosissaan, niin musiikki on jollain pervolla tavalla hauskaa. Albumilla on sellaiset hitit kuin Tennesee Bird Walk ja Big Black Bird. Heidän kotisivuillaan soi kappale Heartaches, joka on peräti vuodelta 1931 by Klenner/Hoffman ja on hyvä kappale. Nyttemmin olen ottanut albumin kuunteluun aina kun stressaa ja tarvitsee kepeää laatuhuvia. Blanchard ja Morgan ovat aviopari. Hieno tapaus omassa erikoisena itsenään, josta alkaa pitää kerta kerralta enemmän. Vihdoinkin kantria, joka saa minut puolelleen. (9)

Kannattaa kuunnella Heartaches : http://www.jackandmisty.com/

The Mandrake Memorial - Sama (1968 Poppy Records tämä re)

Amerikkalainen The Mandrake Memorial tarjoaa helpohkoa, melodista psydedeliaa vuodelta 1968. Päällimmäisenä soi virkistävä zembalo eli harpsichord. Paikoin myös sitar antaa lisämaustetta. Musiikki on kuitenkin pääosin aavistuksen verran liian tapahtumatonta minulle. Kakkospuolen päättävä seitsenminuuttinen Sunday Noon osoittautuu lopulta parhaaksi kappaleeksi. Siinä päästään oikein mukavaan jammailuun joka osuu ja uppoaa ja jättää hyvän jälkimaun. Bändi toimi Philadelphiassa ja soitteli paljon kaupungissa esiintyneiden tunnetumpien bändien lämmittelijänä. Musiikkia verrataan mm. Doorsiin ja Loveen. Bändissä soittivat sellaiset tuntemattomaksi jääneet herrat kuin: Craig Anderton, Randy Monaco, J. Kevin Lally ja Michael Kac.

Anderton: http://www.craiganderton.com/

Kac: http://www.geosound.org/michaelkac.htm

Jamme - Sama (Dunhill Warlok 1968-1970)

Jamme oli alunperin Paul Downing (UK), Don Adey (UK) Tim Smyser (US) ja Terry Rae (CAN). Paul Downing soitteli myös Mamas and Papas yhtyeen kanssa. Paulin aloitteesta kasattiin bändi, johon Don Adey liittyi.Tuottajaksi löytyi John Phillips. Yhtyeen nimi tuli kappaleesta Strawberry Jam Man, kun jotkut alkoivat kutsua heitä nimellä Jamme. Levyä kasattiin vähitellen, kappale kappaleelta ja eri äänityssessioiden aikana paikalla piipahti mm. George Harrison, Keith Richards, Mia Farrow ja Sharon Tate. Siitä miten herrat vaikuttivat kappaleiden syntyyn, ei ole varmuutta. Albumin valmistuminen viivästyi monenlaisten henkilökohtaisten sattumusten takia. Kun albumi oli viimeistelyä vailla, koko bändi oli jo ehtinyt haihtua maailman tuuliin, Keith Adey pyysi uusia muusikoita paikkaamaan pois haihtuneita. Mukaan tuli hänen veljensä Don, ja Jim Gordon, joka soittaa rumpuja myös Clatonin Laylalla ja Larry Knechtel. Albumin takannessa levyn muusikoiksi mainitaan Don Adey, Keith Adey, Larry Knechtel ja Jim Gordon. Levyn lopullisesta valmistumisesta vastannut kokoonpano on siis Don Adleya lukuun ottamatta täysin eri kuin alussa. Sen alkuunkasaama Paul Downing ei ole enää missään mielessä mukana. Levy valmistui 1969, mutta julkaistiin vasta 1970. Kaikkien vastoinkäymisten lisäksi ystäväpiiriin kuuluneen Sharon Taten murha lisäsi yleistä sekaannusta projektin ympärillä. Monet ovatkin jälkikäteen sitä mieltä, että mikäli albumi olisi valmistunut ja julkaistu jo vuonna 1968, niin kuin alkuperäinen tavoite oli, ja jolloin suurin osa materiaalista oli jo purkissa, olisi se varmasti saavuttanut loistavan menetyksen. Voi hyvinkin olla niin. Parin vuoden myöhästyminen johti tietysti siihen, että saman tapaista musiikkia oli tullut jo paljon ja sen suurin kysyntä oli ohi. Jamme hukkui aikaan ja kuriositeettina: bändi ei koskaan saanut dollariakaan palkkioina. Vuosi on siis 1968. Eo. selostus on netistä löytämäni Paul Downingin selostuksesta poimimaani ja vapaasti suomentamaani. Musiikki on hyvin tuotettua laatupoppia, jossa Beatlesien vaikutus kuuluu. Muina vaikuttajina mainitaan The Stones, The Hollies, Buddy Holly ja monia muita. Tätä voi kait hyvällä syyllä pitää aitona kadonneena klassikkona. (8,4)

The Flock - Dinosaur Swamps (1970 CBS)

Kuunneltavaa, mutta hieman keskinkertaiseksi jäävää jazzahtavaa progea. RYM:ssa tätä verrataan Mahavisnu Orchestraan, mutta pohjimmainen syy siihen taitaa olla viulisti Jerry Goodman, joka soitti myös siellä. Musiikillisesti tämä on aika kaukana Mahavisnusta. Goodmanin viulua kuuntelee mielellään tässäkin ja ovathan kappaleet sinänsä ihan ok. Jotain kuitenkin jää uupumaan, jotta olisi ykköstasoa. Hyvää yritystä ja jollain toisella porukalla materiaalista olisi voinut saada irti vähän enemmän. Hienot avattavat kannet. (8,3)

Indian Summer - Sama (1971 RCA Neon tämä re)

Indian Summer oli englantilainen progressiivista hardrockia soittanut

yhtye. Se toimi vuosina 1969-1972. Musiikki tällä heidän ainoalla

albumillaan on Hammond-urku-/kitaravetoista lisättyvä sinne tänne

vähän mellotronia. Musiikkia luonnehditaan myös proto-progeksi ja

sitä se varmaan myöhempiin suuriin ja tuoteistettuihimpiin

progebändeihin verrattuna luonnollisesti onkiin. Jotkut haluavat

kuulla tässä unohdetun klassikon, mutta se on kyllä liioittelua. Ehkä

se on niin, että kova yrityskään ei korvaa kompetenssin puutetta.

Ihan ok progea, muttei herätä mitään suuria tunteita. Albumin

kannen on disainannut Keef, josta on aiemmin juttua tällä blogillani. (8,3)

Blue Things - Sama (1966 RCA Victor tämä re)

Kansasilainen collegebändi, joka perustettiin vuonna 1965 nimellä The Blue Boys. Yhtye aloitti folkilla, mutta "joutui" mukaan ensimmäiseen Beatles-aaltoon joka rantautui uudelle mantereelle. Yhtye omaksui Mersey Beat soundin ja oli paikallisesti tunnettu psykedeelinen bändi, joka esitti myös Beatles covereita. Tämä on heidän ainoa albuminsa ja ilmestyi juuri urakaaren huipulla. Yhtyeen keulahahmo, laulaja-kitaristi Val Stocklein sai hermoromahduksen ja lopulta koko yhtye faded away (lainattu mukaillen RYM:sta). Yhtye on päässyt myös Richie Unterbergerin tuntemattomia suuruuksia esittelevään kirjaan. Minun korvaani tämä on laadukasta, beatlesvaikutteista musiikkia, mutta totta puhuen siinä ei minun makuuni tarpeeksi omaa leimaa. Toisaalta on vasta vuosi 1966 ja tiettyä genreä vasta aloitellaan, joten tämä voitaneen laittaa siihen pitkäkätisten pioneerien ryhmään. Jälkikäteen Blue Thingsiä voi olla vaikea arvostaa tarpeeksi. Sen voi tehdä parhaiten laittamalla se ensin oikeaan aikakontekstiin ja katsomalla asiaa vähän isomman mehupillin läpi. Alkuperäinen albumi on harvinaisuus. Mukavaa kuuntelumusaa. (8,3)

Sweetwater - Sama (1968 Reprise)

Sweetwater on yksi suosikkibändeistäni. Nancy Nevins laulaa juuri kuten pitääkin, välillä jopa kuin Annie Haslam. Tyttö on vasta 17- vuotias, mitä on vaikea uskoa. Toisaalta blogillani esittelemäni Sandy Hurvitz oli upealla debyyttialbumillaan vasta 16-vuotias laulaja, singer-songwriter. Molemmat ovat amerikkalaisen laulukoulun kasvatteja upeimmillaan. Sweetwaterin musiikki luokitellaan RYM:ssa psykeedeliseksi popiksi, mutta se on ihan liian suppeasti sanottu. Musiikissa on elementtejä niin klassisesta kuin folkista, jazzista ja rokista. Yhtye perustettiin 1968 ja se oli yksi Woodstockin esiintyjistä. Yhtyeessä on kahdeksan taitavaa muusikkoa ja sen soitinvalikoima on edustava. Musiikissa on paikoin Santanamaisia piirteitä, joskin vähän matalamman profiilin groovylla. Bändi tosiaan oli koko Woodstockin avaaja hienolla kappaleella Motherless Child (Richie Havens), mutta jäi sitten vähemmälle huomiolle. Mistä syystä, sitä minun on vaikea ymmärtää. Onhan se ykkösluokan 60-luvun lopun hippimusaa. Motherless Child avaa myös tämän albumin. Yhtye menetti Nancy Nevinsin tämän jouduttua pian Woodstockin jälkeen autokolariin ja menetti äänensä. Mielelläni pitäisin yhtyeen ja Nancyn salaisena aarteenani, mutta toisaalta on ilo suositella tätä laadukkaan hippimusiikin ystäville. Kakkospuolen My Chrystal Spider kappaletta kuunnellessa tulee mieleen että onkohan Björk kuunnellut Nancya omaa laulutyyliään kehitellessään. (9,7)

David Axelrod - Song Of Innocence (1968 Capitol tämä re)

William Blaken runoihin perustuvaa psykedeelistä jazzfunkbarokkipoppia. Tämä on kohtuullisen tasaista mantraa, ei ärsytä mutta ei esitä mitään musiikillisia ihmeitäkään. Sopivaan fiilikseen valittuna tämä toimii erinomaisesti. (9,2)

Harbinger - Second Coming (1970? ? tämä re 2008)

Minua vaivaa laulajan ääni. Olen varma, että hän laulaa jossain toisessakin yhtyeessä, mutta en löydä yhteyttä, tai sitten hänen äänensä on niin samanlainen kuin sen toisen. Tämä on Christian Rockia eli musiikissa on kyseisen uskonnon äänenpainoja. Minulle tämä on myös psykedeelistä folkrokkia. Albumin äänitysajankohta ei ole ihan selvä. Tyylillisesti se voisi olla 1969-1970, jota jossain esitetään ja toisaalta virallinen 1975 tuntuu myöhäiseltä. Tämä on parasta Christian Rockia jota minä olen kuullut. Kyseessä on siis David Bixby -niminen singer-songwriter, jolta ilmestyi vuonna 1969 hämärään hautautunut, mutta myös kehuttu ja harvinainen Jeesus-albumi Ode To Quetzalcoatl. (9)

Propaganda - Present The Nine Lives of Dr Mabuse (1984 ZTT Records)

Englannissa äänitettyä saksalaista uuden aallon syntikkapoppia, tuottajanaan Yesistä tuttu Trevor Horn. Musiikin syntymisestä kiitetään mm. pessimismin filosofian sanansaattaja Arthur Schopenhaueria ja klassisen musiikin säveltäjä Maurice Ravellia. En minä tästä musiikista osaa sanoa kuin että tietyssä fiiliksessä, kuten juuri nyt - on kirpeä pakkanen ja aurinko paistaa jo toiveikkaan kirkkaasti kevättä kohti - tämä ja Sylvian- Sakamoto menevät oikein hyvin. Schopenhauerista huolimatta tämä on optimistista, hyväntuulista uuden aallon syntikkapoppia. Pitäisiköhän sitä alkaa pikkuhiljaa kaivautua esiin noista 60-luvun lopun ja 70-luvun alun psyckeproge -bunkkereista ja katsoa, oliko 80-luvussa sittenkin jotain kestävämpää. 12"/45 rpm. (8)

David Sylvian & Riuichi Sakamoto (1983 Virgin)

Bowien Lown ja Mark Stewartin kautta tulin tähän 50 centin kirppislöytööni. Mark Stewartin albumilla on Sylvian & Sakamoton kappale Forbidden Colours ja Sylvian taas on työskennellyt Bowien kanssa Tin Drum yhtyeessä. Kaikki mainitut edustavat tyylillisesti samankaltaista taidepoppia, joka yllättää minut nyt siinä mielessä, että en en ollut kiinnostunut ko. musiikista siihen aikaan, kun se oli ajankohtaista. On tässä oma viehätyksensä ja joitain tiedostamattomia nostalgioitakin nousee jostain alimmaisista kerroksista. Ehkä tätäkin tuli kuultua jossain, tietämättä ja muistamatta mitä, missä ja milloin. Tämä on 12"/45 rpm. (8)

The Wizards From Kansas - Sama (1970 Mercury tämä re)

Yksi lemppareistani, High Flying Bird oli myös tämän yhtyeen soittolistalla vuonna 1970. Blogissani sen on kovertanut aiemmin mm. Rejoice -yhtye. Täytyy sanoa, että Rejoicen versio on jopa parempi kuion Wizardsien, mutta tässä on omaa erinomaista erilaisuuttaan, rajuuden ja raakuuden puutteen muodossa. Tämä on vähän myöhäistä psykedeelistä hippirockia, mutta tavoittaa tyylikkäästi ja ehkä jopa hieman jälkiviisaasti kuumimman hippikauden musiikin olennaisen olemuksen. Soundi jää ehkä vähän vaisuksi, mutta siitä piittaamatta... (8,1)

Erik Satie - 3 Gymnopedies & Other Piano Works

Asia johtaa toiseen ja tämän kohdalla yhteys allaolevaan
on selvä. Erik Satien Gymnopedies (1888) ja Gnoissiennes
(1889) ovat minun musiikkiani. Niissä on läsnä jokin
käsittämätön ikuisuuden kaiku, jokin, jota en ole näin puhtaasti
kohdannut koskaan missään muussa musiikillisessa yhteydessä.
Musiikki on pianomusiikkia, vähäeleistä, lähes minimalistista.
Gymnopediesien ja Gnoissiensien kohdalla tajuaa mitä merkitsee
nerokkuus sen suhteen miten viivyttää, viivyttää vähän
enemmän, rytmittää viivytyksiä ja hidastaa sille rajalle, jossa
liike muuttuu ajattomuudeksi ja samaan aikaan miettiä millä
voimakkudella painaa kosketinta. Voimakkuuden asteita on
periaatteessa ääretön määrä samalla tavalla kuin sekunnin sisälle
mahtuu ääretön määrä sekuntia pienempiä ajan pituuksia. Näistä
aineksista, lisättynä oikeiden sävelien, pianon kohdalla rajattujen
määrien, mutta toisaalta lähes rajattomien sävelyhdistelmien
löytyminen, syntyy se maailmankaikkeuden musiikki, jota kukaan
ei ole vielä alkuperäisen jälkeen tavoittanut uudelleen. Siinä on
ihmissäveltäjille tavoitetta. Sävelkulut ovat periaatteessa
yksinkertaisia, mutta Satie osoittaa mikä nerokkuus voi piillä
yksinkertaisessa. Mainitsemiani kappaleita voi soittaa eri tavoin
ja kuunnellessani muutamia eri versioita kappaleista, voi itse kokea
sen, mikä on omasta mielestä oikea tapa soittaa kappale.

Mark Stewart - Mark Stewart (1987 Mute Records)

Yksi asia johtaa toiseen. Alla oleva Low johti tähän. En osaa tarkkaan sanoa miksi. Minun täytyy kertoa mikä johti tämän levyn ostoon vuonna 1987. Avasin radion ja siellä soitettiin kappaletta, jota en tunnistanut, mutta josta tiesin heti että se on minun biisini. Varustauduin kynällä ja paperilla ja onnistuin saaman esittäjän selville. Mark Stewart, enempää en tiennyt. Internetiä ei vielä ollut, joten lähdin Tampereen Stockmanille. Tovin etsittyäni kysäisin myyjältä, joka näytti menvän hieman ulalle, ei siis heti osannut sanoa varmaksi ja uskoin jo tehneeni hukkareissun. Yllätyin kun hän tuli hetken päästä takaisin ja sanoi että tämä yksi oli jäljellä. Vein levyn kotiin ja laitoin lautaselle. Ekan puolen avausraita oli sama kappale, joka oli soinut radiossakin, Stranger. Kappale on edelleen yksi lemppareistani. Jokin aika myöhemmin katselin elokuvaa

Badlands ja siinä soi kovin tutun tuntuinen, kiinnostava musiikki. Koska elokuva tuli videolta, sain selville musiikin säveltäjän, Erik Satie. Seuraavaksi ostin Erik Satien Gymnopediet ja yllätys.. Strangerin alku olikin yksi Satien Gymnopedeista. Mark Stewartia radiosta kuullessani olin itse asiassa kiinnittänyt välittömän huomioni Satieen, tietämättäni. Stewart ei myöskään mainitse Satie -lainausta missään. Satie -lainasta huolimatta tai siitä johtuen, miten vain, Stewartin Stranger on erittäin hieno biisi. Katsoin RYM:sta jossa Stewartin musiikki karsinoidaan Post-Punkiksi tai sitten se on Dub. Koko albumille en annan vain 7,9, mutta Strangerille, jota oikeastaan vain kuuntelen albumilta täyden (10).

David Bowie - Low (1977 RCA)

Jaa-a. Ostin tämän eilen uteliaisuuttani kirppikseltä. Bowien tuotanto ei ole laajemmin minua kiinnostanut. Tietenkin 70-luvulla tuli digattua Starmania, Life On Marsia ja muutamia muita, mutta kokonaisuutena Bowie on minulle liian hajanaista. Ei synny profiilia, vaikka tämän kanteen se toki onkin saatu. Mutta! Tämä Low olikin sitten yllätys. Ei mitään sellaista mitä odotin. Varsinkin teemallinen kakkospuoli. Musiikki on määritelmällisesti taiderokkia, kokeilevaa, ambient, electronic, kraut.... Tuntemistani Bowien albumeista tämä miellyttää minua eniten. Ziggynkään ylistystä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, sillä vaikka siinä onkin ne pari hyvää biisiä, niin loput eivät jaksa kiinnostaa. Lopetin aikoinaan aktiivisen rockmusiikin kuuntelun vuoteen 1976, koska kaikki alkoi mennä pieleen (paitsi että Pink Floyd teki yhden parhaistaan vielä 1977). Tämä jäi siksi väliin ja nyt on myönnettävä, että jotain hyvää sitä tehtiin sitten vielä senkin jälkeen. Takaisin palasin vain 2000 -luvulla kun hoksasin Björkin. Kiitettävä (9)

Pete Brown & Piblokto - Thousands On A Raft (1970 Harvest tämä re Timeless 1986)

Ensimmäisen puolen jälkeen ajattelin antaa kympin, koska musiikki on juuri sellaista mitä haluan kuunnella. Enkä onnistunut löytämään siitä mitään vikaa.Toinen puoli ei ikävä kyllä yllä ihan ekan tasolle. Haluan antaa kuitenkin tästä täydet, joten ratkaisen sen sillä, että eka puoli saa 11 ja toinen 9. Pete Brown liitetään mm. Creamiin ja Graham Bondiin. Musiikki on bluesahtavaa hardprogea. Suosittelen! Ai niin, kuvassa on albumin takakansi, koska albumin heikoin osa on sen etukansi. Pete oli aikaansa edellä siinäkin mielessä että tunsi sähköpostin jo vuonna 1970. Yhden kappaleen nimi on nimittäin I Got A Letter From A Computer. (10)

Mahavisnu Orchestra - Inner Mounting Flame (1971 CBS)

Lauantai-illan päätteeksi panin pyörimään vielä yhden huipun, Mahavisnu Orchestran ensimmäisen albumin Inner Mounting Flame. Minulle tämä on yhtyeen paras. Kuuluu siihen sarjaan albumeja joita kuuntelin paljon lukioikäisenä. Joka ikinen sekunti tästä on tuttu ja turvallinen. Billy Cobham rummissa ja Jan Hammer soittaa viulua. Tätä kuunnellessani olen takaisin vanhassa huoneessani ja huone yksityiskohtineen ja tuoksuineen palaa mieleen. Outoa. Hankin tämän jälkeen myös Visions Of Emerald Beyondin ja kun kaverilla oli Birds Of Fire, niin kova kolmikko oli koossa. Tämä on levy joka ei ole vuosien mittaan minua pettänyt, eikä se tee sitä nytkään. Tästä ei fuusiojazz voi mitenkään tulla enää paremmaksi. (10)

Jethro Tull - Thick As A Brick (1972 Chrysalis)

Jos minun olisi pakko laittaa jokin progen mestariteos yli muiden niin se olisi tämä. Sain tämän kuunteluun vuonna 1974 ja tunsin sen heti omakseni. Yhtyeen edellistä albumia Aqualung oli pidetty konseptialbumina, mutta Anderson itse ei ollut sitä mieltä. Niinpä hän sanoi tekevänsä seuraavasta konseptin, jotta musiikkikriitikotkin tajuavat mitä tarkoittaa konseptialbumi. Tämä on siis kaikkien konseptialbumien äiti. Tyhmä kuin saapas on niin hieno albumi, että en aio pilata sitä anlyysilla. Toisin kuin New Age hörhöt Fripp ja Sinfield, Anderson on maanläheinen ja huumorintajuinen. Hän tajuaa mikä osa rockmusiikilla on maailmankaikkeudessa. Kannen kuvassa oleva 12-vuotias Gerald Bostock ei muuten ole oikeasti kirjoittanut sitä tuomariston hylkäämää runoa, jolle Anderson sävelsi tämän musiikin. Kyllä sanoituksesta vastaa Ian itse. Tämä käsittämättömän hieno teos, nostaa kevyen populaarimusiikin ihan uudelle tasolle. Puhuttaessa aution saaren levyistä, tämän voisin ottaa mukaan vaikkei olisi levariakaan. Olisipa ainakin joka aamu St Cleve Chronicle luettavaksi aamupalalla palmun juurella. Arvatkaa kumpaa kuuntelisin autiolla saarella, tätä vai karmiininpunaista kuningasta. Zappan Overnite Sensationin, Colosseumin valentyne Suiten ohella tämä on kolmas mieleeni pysyvän vaurion tehnyt albumi. (10)

Moody Blues - To Our Childen's Children's Children (1969 Treshold)

Jos yleensä pitää Moody Bluesista, niin pitää tästäkin albumista. Kuuntelin tämän kirjaa lukiessani ja sain keskittyä rauhassa lukemiseen. Hieman hajutonta ja mautonta, mutta mukavaa taustamusiikkia. Albumin vahvuutena on sen konseptimaisuus, kappaleet seuraavat toisiaan ja niiden vaihtumista tuskin huomaa. 11-v tyttäreni kuunteli sitä samaan aikaan ja jossain vaiheessa sanoi että onko tässä vain yksi kappale. Kerroin että niitä on 13, jolloin hän vastasi että no okei siinä on sitten varmaan 13 samaa kappaletta. Mainittakoon että hän on tekemisissä musiikin kanssa, harjoittelee parhaillaan Schubertin valssia pianolla. (8)

Wishbone Ash - Pilgrimage (1971 MCA)

Olennaista hardproge Wishbone Ashia. Mukana on myös melodisia kappaleita. Kokonaisuus ei ehkä ihan jaksa kantaa tätä huippusarjaan, mutta lähelle kuitenkin. Kappaleet: Vas Dis, The Pilgrim, Jail Bait, Alone, Lullaby, Valediction, Where Were You Tomorrow (live jammailua). Jäsenet: Andy Powell, Ted Turner, Martin Turner, Steve Upton. (8,3)

Free - Fire and Water (1970 Island)

Free ei aikoinaan säväyttänyt minua juurikaan. Toivoin tehneeni virhearvion, kun tässä taannoin kaivoin Freen esiin uudestaan, mutta ei. Tämän tyylinen blueshardrock ei kertakaikkiaan ole minun ensimmäinen valintani. Sama vika ilmenee kaikkien ylistämän Whon Who's Next kohdalla. En vain opi ymmärtämään mikä niissä keskinkertaisissa kappaleissa on niin suurta. Tässä on All Right Now, joka on ok, muu materiaali on tylsähköä. Mainitsemani Whon albumilla taas on paikoin upeita hetkiä, ikäänkuin nyt päästään asiaan, aika ja kyky lähteä oikeaan suuntaan, mutta sitten palataan samaan junnaukseen. (7,9)

Pink Floyd - Relics A Bizarre Collection Of Antiques & Curios (1971 Harvest)

Hyvää yötä. Good night. Good Morning. Tämä on toki sama tuttu Relics oudommalla Amerikan kannella. Hieno kokoelma Syd Barretin aikaisia kappaleita suurimmaksi osaksi albumilta Piper At The Gates Of Dawn: Arnold Layne, Interstellar Overdrive, See Emily Play, Paint Box, Julia Dream, Carefull With That Axe Eugene, Cirrus Minor, The Nile Song, Biding My Time ja Bike.

(9,5)

500th album on my blog: Frank Zappa - Overnite Sensation (1973 Discreet)

Ykkösmusiikkiani on edelleen Zappa. Tämä on 500. eli viidessadas albumini blogillani ja tällaisien mailipylvään saavutettuani katson ettei sitä voi juhlistaa mikään muu paremmin kuin Zappan Overnite Sensation. Pieni selitys on paikallaan. Vuonna 1973 olin talvella voittanut bingosta kasettinauhurin ja kaupan päälle Tom Jonesin kasetin. Jossain vaiheessa kaverini Juhan kanssa sovimme että nauhoittaisin tyhjälle kasetille hänen isoveljensä CCR:n albumin.

Nauhoitettuamme sen jäi vielä tilaa ja lisäsimme pari parempaa Beatles -kappaletta, vaikka Beatles ei minua niin kiinnostanutkaan. Kun nauhan lopuun jäi edelleen tilaa, niin Juha sanoi että laitetaan tämä... Se oli Zappan Overnite Sensationilta biisi Fifty-Fifty. Kotona sitten kuuntelin nauhaa ja hyvin pian homma meni niin, että kelasin vain sitä kakkospuolen viimeistä uudelleen ja uudellen. Se oli se Zappan Fifty-Fifty ja sitä kuunnellessani olin ensimmäistä kertaa eläissäni totaalisen ällistynyt ja samantien myyty. En oikein voinut käsittää mitä siinä tapahtui, verrattuna CCR:iin. Joka tapauksessa se oli jotain musiikkia toisesta maailmasta ja sen jälkeen ostin Apostrophen, One Size Fits Allin, Hot Ratsin, ja ehkä FZ:n parhaan albumin Roxy & Elsewheren, plus noin 30 muuta, eikä paluuta ollut. Ensin on edelleen Zappa ja sitten tulevat muut. Täysin subjektiivinen arvioni (10)

Emerson, Lake & Palmer - Brain Salad Surgery ( 1973 Manticore)

On pakko todeta että nyt kun Karn Evil 9 pyörii lautasella, niin jokin vanha palaa mieleen ja fiilikseen. Mutta sittenkin, nyt myöhäiskypsänä kuulen ELP:n musiikkissa jotain, mikä ei ole kestänyt aikaa. Tämä Brain Salad Surgery oli 1975 albumilistani ykkönen ja luulin se pysyvän siellä aikojen, tai ainakin aikani lopuun asti. Olisin lyönyt vaikka mitä pantiksi. No, Karn Evil menee edelleen..jotenkin. Sorry Minä vuonna 1974! Ei Minä silti, hyvänen aika voi tälle antaa vähempää kuin (9)