Julie Driscoll & Brian Auger & The Trinity (1967 Atco Marmalade)

Tämä on niitä maailmankaikkeuden ihmeitä, jonka vuoksi musiikki pitäisi keksiä, ellei sitä jo olisi. Pakko lainata erästä RYM:n kirjoittajaa: Tässä yksi syy sille, miksi Jumala loi ihmiselle korvat. En ole koskaan kuullut mitään ihan tähän verrattavaa. Musiikki saa pienillä asioilla ihmisen hyvälle tuulelle. Eihän siihen tarvita kuin ripaus nerokkuutta ja taito ilmaista se. Toisaalat, jazz-rokkiahan tämä vain on, herkullisella soulmausteella.

Hard Stuff - Bolex Dementia (1973 Mercury am.p.)

Hajonneen Atomic Rooster yhtyeen pohjalle perustettu uusi yritys. Miehitys: John Gustafson, Paul Hammond ja John Cann. Musiikki on aika tavallista hard rockia ja vaikka kuinka yritän löytää siitä jotain minkä mainita erityisesti , niin ei nyt tule mieleen. Paitsi joo, tuo Gustavsonin bassottelu kiinnittä huomiota ja kitaristikin tekee voitavansa. Bändin laulupuoli sen sijaan ei edusta albumin vahvinta osaamista. (7,9)

Principal Edwards Magic Theatre -The Asmoto Running Band (1971 Dandellion)

Perinteistä folkia, rockia, jazzia ja psykedeelisiä elementtejä sisältävä progealbumi. Yhtye on tehnyt 1969-1974 kolme albumia ja tämä on keskimmäinen ja julkaistu John Peelin Dandelion levymerkillä. Tuottajiksi on mainittu Nick Mason. Yhden tiedon mukaan kyseessä oli teatteriseurue, joka kierteli brittiläistä maaseutua. Perin mielenkiintoinen tuttavuus, jota kuuntelen nyt ensimmäistä kertaa. Soittajien nimet mainitaan, mutta ei sitä, kuka soittaa mitäkin. Ksylofoni, yksi lempisoittinistani soi ilokseni paikka paikoin. Paljon on vielä näköjään löydettävää, kun tällaisia helmiä edelleen löytyy. Kuulen musiikissa leikittelevän sirkussoundin olevan etäistä sukua Zappan vastaavalle. Erittäin hieno. En tiedä miksi en heti anna täsät täyttä kymppiä, mutta annetaan ajan kertoa... (9,6)

Neil Young - After The Gold Rush (1970 Reprise)

Tell me why... Sori Neil, tämä jäi kesken kun väsy yllätti. Palaan asiaan. Suomi voitti sentään miestenkin jääkiekossa pronssia Vancouverissa. Ympyrä sulkeutui ja vanhukset, kuten Selänne jäävät sivuun. Katselin eilen loppuottelua Kanada-Usa ja kuuntelin samalla tätä levyä. Oli riemastuttava yhteensattuma, kun ne näyttivät välillä yleisöä ja olivat bonganneet tunnettuja henkilöitä, joiden joukossa oli Neil Young! Jos Neil Youngia ei olisi ja hän ilmestyisi nyt minkä tahansa levy-yhtiön vastaavan puheille, niin mahtaisiko hän saada sopimuksen? Onko Young nasaaleine korkeine äänineen niin aikansa tuote, ettei hänellä olisi asiaa markkinoille ainakaan tällä levyllään? Toisaalta niin kävisi varmaan useimman muunkin aikalaisen kohdalla. Niinhän käy aina: musiikki on aikansa kuvaa ja kun aika on ohi, nähdään mikä ajankuvaus kestää. After The Goldrush on kestänyt. Musiikki syntyy omana aikanaan ja sitä voi sitten tarkastella jälkeenpäin kahdesta näkökulmasta: historiallis-tieteellisesti tai sitten vain pitää ja kuuntelee edelleen. Myös vanhan musiikin uusia kuuntelijoita tulee mukaan, mutta vanhan musiikin uudelleen markkinointi uutena, isommalle porukalle ei onnistu. Yritin saada jonkin ajatujseni tuohon, mutta ei tainnut oikein onnistua. Olkoon nyt siinä kuitenkin. Tarkoitus ei ollut viisastalle tai kikkailla. Pidän tästä levystä, ja vaikka siinä onkin kantripohjaa, niin se on muodossa joka menee minulle. En oikeastaan edes kunnolla tunnista kantrisaundeja tässä. Laulut ovat tasaisen hyviä ja tasaisen molleja, siis kaihoisia. Tämän voi kuunnella ihan hyvin kerran, pari vuodessa. (8,8)

Yes - Relayer (1974 Atlantic)

Vuonna 1975 jolloin ostin tämän, muistan kuinka vierastin albumin raakaa terävää saundia. En pidä siitä edelleenkään, joskin osaan nyt suhtautua siihen. Tämä on tehty heti Talesin jälkeen ja itse asiassa sävellyksissä on paljon samaa kuin edeltäjänsäkin. Porukka on ehkä tarkoituksella koettanut saada Talesin luonnolliselle jatkumolle jotain mikä erottaa sen edeltäjästään. Itse pidän enemmän Talesin soundeista. Tällä mennään aika ajoin ellei koko ajan jonkin sietorajan siinä ja siinä. Tiedän että monet Yes-fanit pitävät tästä, enkä moiti heitä, mutta minulle tämä on jo sitä Yesin alamäkeä, jonka tuntomerkkeinä ovat tarkoituksellinen yliampuminen kokeellisuudessa ja soundeissa. Wakeman ei ole enää tällä, vaan tilalle on tullut Patrick Moraz. Morazin nimeen tunnutaankin mantraavan ja Talesia pilkattavan, siis netissä. Haluanntearkentaa: tämä on erittäin hieno Yes-albumi, mutta ei sitä Yesiä mihin totuin ja siksi en edes 35-vuodessa ole vielä täysin sinut tämän kanssa. Palaan asiaan 35 vuoden kuluttua. (8,5)

Yes - Close To The Edge (1972 Atlantic)

Myönnän, että objektiivisesti eli teknisesti, taktisesti ja musiikillisesti ottaen Close To The Edge saattaa olla lähes yhtyeen parasta. Toisaalta Fragile ja joku muu on lähellä. Nämä viimekädessä makuasiat ovat yleensä kiinni siitä, minkä kokonaisuuden on saanut kuunneltavakseen ennen jotain toista tietyssä herkässä iässä. En saanut tätä, joten puuttuu jokin perustavaa laatua oleva nostalginen tms. pointti. Musiikki ja soitanta ovat mitä hienointa, ainakin mikäli yleensä haluaa kuunnella eunukin mieslaulajan johtamaa englantilaista progressiivista sinfonista rokkia. Hienoa tämä on huolimatta kaikesta vitsailustani, vitsailun itsensä vuoksi. (9,1)

Frank Zappa - Hot Rats (1969 Bizarre)

Tyypillinen esimerkki harmillisten ja harmillisen pysyvien mielikuvien liittymisestä johonkin asiaan liittyy minun kohdallani tähän albumiin. Aina kun otan tämän esiin, tulee nykuisin mieleen NHL -jääkiekkoilija Sami Kapanen. Joku hänen aikalaisensa kanadalainen pelaaja nimittäin kuvasi Kapasen nopeata, sujuvaa ja pienellä energialla eteenpäin vievää luistelutyyliä tämän albumin aloituskappaleen Peaches En Regalia alkutahteihin. Ostin tämän jo vuonna 1975, jolloin Kapanen taisi olla vielä vaipoissa, joten tiedän kyllä missä mennään. Kapasen vaipoista ei ole tässä mukana hajuakaan, edes jälkikäteen. Hot Rats arvioidaan yleisesti Zappan parhaaksi tekeleeksi. Itse en allekirjoita tuota. Sanoisin että Hot Rats on Zappan helpointa, joskin myös laadukasta Zappaa. Näkisin tämän albumin suosion piilevän osittain siinä, että nekin wannabeet, jotka eivät oikeasti kuuntele Zappaa, voivat juuri ja juuri kuunnella tätä ja sitten päästä mukaan Zappakerhoon, kehujensa kanssa. Skeptinen asenteeni vahvistuu silläkin, että albumin toinen puoli on jazzia ja jos jollain rock-levyllä esiintyy sitä, niin yleisravosana ei yleensä nouse kovin korkealle tavallisen yleisön korvissa. Tällä ovat mukana mm. Pihvisydän, Sokeriruoko ja ranskalainen Ponty. Eeppistä jazzrokkia tämä on ja josta minä pidän, huolimatta selkeästä pyrkimyksestä laajemman yleisön kosiskeluun. No, toisaalta kai se Frank:kin tarvitsi leipänä päälle tuossa vaiheessa muutakin kuin sitä laihialaisittain tunnettua ylähuulta. Frankilla on muuten keskiaukeamalla olevassa kuvassa päässään upea Knallihattu ja hain aikoinaan samanlaista, päästäkseni esiintymään ja olemaan cool. Silloin en löytänyt. Viime kesänä törmäsin Tampereen yhdellä kävelykadulla tyyppiin jolla oli päässään juuri sellaienen. Ei jäänyt epäselväksi, kenen puolesta hän siinä liputti. Kateeksi kävi hieman sillä hetkellä, mutta meni ohi heti seuraavassa kulmassa kun vastaan käveli kaupungin kaunein minihameessaan. Joo selvisin autolleni asti vaikka lupasi koko rahalla hotratsia. (9)

Frank Zappa - Apostrophe ( ' ) (1974 DiscReet)

Don't Eat The Yellow Snow, Nanook Rubs It ja St. Alfonzo's Pancake Breakfast olivat parasta huumetta 16-vuotiaalle lukiolaiselle. Yellow Snow taas oli huumetta, jota pieniä eskimopoikia varoitettiin maistamasta. Sitä esiintyi siellä, missä Huskyvaljakot olivat kulkeneet. Zappan musiikillisten saavutusten joukossa tämän albumin ekat vähän yli kahdeksan minuuttia ovat ylivertaiset. En ota niinkään kantaa huumoripuoleen, kuin soitantaan. Ruth Underwoodin taidot ksylofonissa tulevat viimeistään tässä esille. Hieno, iso porukka huippumuusikoita kuvastaa tätä zappan musiikillisesti parasta aikakautta, joka alkoi Overnitesta ja jatkoi tästä aina One Sizeen asti. Kuvassa näkyvä kehä kansikuvassa tulkitaan yleensä nimellä Ringware, mutta olen varma että olen kohdellut albumiani niin hyvin ettei mitään Ringwarea ole voinut syntyä, joten tuolle henkilön kuvan pään ympärille ilmestyneelle kehälle täytyy olla jokin toinen järkevä selitys. Holy Zappa! (9,9)

Nektar - Remember The Future (1973 UA)

Lisää Krauttia ja tyylikästä progressiivista spacerokkia. Enkkupuolelta voisi paikoin kuulla kaikuja vaikka Genesikseltä ja Pinkkareilta, mikäli kuuntelee oikein hyväntahtoisella korvalla. Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeampaa kuin menneisyyden, mutta tulevaisuuden muistamisen luulisi olevan vielä vaikeampaa. Albumilla on kaksi puoliskot täyttävää biisiä Rememberin the future I ja II. Tämä on ainoa Nektar -albumini enkä oikeastaan kaipaa enempää, saa olla jatkossakin ainoa. Musiikki ilmentyy minulle perusprogena, joka ei tuo mitään omaa genreensä. Kliseet ovat hyvin hallussa, mutta ennemmin kuuntelen niiden luojia, kuin toistajia. On tässä toki omaakin, mutta en nostaisi suurten joukkoon ehkä sinne bubblin' under snorkkelin kanssa. (8,3)

Keef Hartley Band - The Time Is Near (1970 Deram)

Keef bändeineen soittelee bluespohjaista rockjazzia. Miksi en ole kuullut tästäkään, ennenkuin löysin kirppikseltä. Ehkä maailmassa on vaan sitten niin paljon musiikkia, ettei edes kaikkea hyvää ole ehtinyt vielä kohdata. Parempi myöhään..... Miten niin muka myöhään? Tämä uushulluushan on minun kohdallani vasta alussa. Onneksi poimin tämän, on hienoa musiikkia!!! Ihan kuin minulle taas kerran mittatilauksena räätälöityä. Ensikuulemani perusteella luulin ilman muuta tämän olevan amerikkalaista, mutta niin se vaan on todistetusti Briteistä. Yhtye on perustettu 1968. Chigacon ja BST vaikutteet kuuluvat ja siitä minä pidän. parasta Btiililäistä jazzrokkia mitä olen kuullut. Tämä nyt soiva albumi on heidän kolmantensa vuodelta 1970. (9,6)

Jane - Lady (1975 Brain)

Saksalaista progressiivista hapankaalirokkia. Ihan oikeesti. Krautrock nimenä 60-luvun lopun ja 70-luvun alun kokeelliselle rokille on englantilainen keksintö. Englantilainen lehdistö alkoi kutsua musiikkia hapankaalirokiksi. Hapankaali on alkukielellä "Sauerkraut" ja siitä se sitten lyheni pelkäksi "Krautiksi". Olen muuten niitä harvoja, jotka pitävät hapankaalista. Tai en ainakaan tunne toista, joka olisi julkisesti myöntänyt asian. Syön sitä ehkä lootan kuussa. Hapankaali on paitsi herkullista, niin terveellistä sillä se mm. edesauttaa c-vitamiinin imeytymistä ruuasta verenkiertoon. Otan myös B-vitamiinini miellyttävässä nestemäisessä muodossa :-) Opin syömään hapankaalia opiskeluaikoina Raumalla, Pizzeria Rivierassa, jossa paikallinen "Pietro Sardini" tarjosi pizzaa odotellessa pienestä kiposta jotain herkullista mössöä, josta jäi aina puoli desiä lientä pohjalle ja jonka kulautin herkkusuuna aina lopuksi kurkusta alas. Vaikka kuinka kyselin mitä se "salaatti" on, en koskaan saanut vastausta. Vasta vuosia myöhemmin, kun sattumalta ostin kokeeksi kaupasta hapankaalia, tapahtui dejavuu ja olin hetkessä Rivierassa. Takaisin tähän albumiin...! Olen kuunnellut sitä tässä kirjoittaessani ja vaikutelma on erittäin positiivinen. Laulajan ääni miellyttää eniten, mutta myös koko bändi on ajan tasalla. Musiikki on melko suoraviivaista rokkia, johon ujutetaan progekikkoja, mutta ei päällelimattuun tapaan, vaan että koko hommasta välittyy aito vaikutelma. Yhtye on perustettu vuonna 1969, mutta ekan albumin he tekivät vasta 1972 ja tämä on heidän neljäntensä. Pidän täsätä vakavan kepeästä saundista. (8,6) JK taas. Pietro Sardini oli pizzerian tummahiuksinen ja italialaisen näköinen työntekijä, ja opiskelukaverit, jotka olivat ennen minua ehtineet löytää kaupungin ainoan pizzerian vuonna 1978, huijasivat minua luulemaan suomalaista Pekka.. S. Jotain... italiaano- Pietroksi. No sitten oli joillain hauskaa, kun aloin jutella Pietrolle englanniksi ja toinen ei muka osannut muuta kuin "Italiaa". Kaiken tämän jälkeen... taidanpa katsella Krautrokkia ilman ennakkoluuloja. Luultavasti, jos pizzerian isäntä olisi tarjonnut hapankaalia ihan sillä nimellä, olisin sanonut kiitos ei. Samalla tavalla tulisi asennoitua tähän musiikkiin, ilman vahingollista ennakkoluuloa. Albumin toinen puoli on ekaa vielä hienompi, sillä nyt ollaan jo progen alkulähteillä. I presume. Siis (8,8) JK jälleen: Taisin yleisimmin ottaa Frutti Di Maret mutta muistan että "Pena" halusi aina Operan, jossa oli Kaprista. No hänellä olikin aina hieman hienompi valkeakoskinen makunsa :-)

Frank Zappa & The Mothers Of Invention - Burnt Weeny Sandwich (1970 Reprise)

Olin nuorempana oikea zappaholisti. Sittemmin opin katsomaan ilmiötä vähän ulkopuolisemmin. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että parhaita ja minulle merkityksellisimpia Zappa-albumeja kuunnellessa tulee aina se tunne. Tunne on sama kuin jos tulisi kotiin pitkältä matkalta. Zappan musiikin kohdalla se tarkoittaa kuitenkin paluuta henkiseen kotiin. En tiedä miten Zappan musiikki on minuun vaikuttanut, mutta toivottavasti hyvin. Listasin juuri ne 12 Zappa-albumia, jotka toimivat musiikillishenkisenä kotinani. Sinne on aina mukava palata, mikään ei ole muuttunut, jokainen nuotti on tutulla, juuri oikealla paikallaan. En lähde ruotimaan näitä Zappoja miltään tekniseltä tai faktapohjalta. Netistä löytyy valtavasti tietoa. (9,3)

Uncle Meat / Hot Rats / Burnt Weeny Sandwich / Waka Jawaka / The Grand Wazoo / Over-nite Sensation / Apostrophe / Roxy&Elsewhere / One Fits All / Sleep Dirt / ovat se "likainen" tusina. Kymmenkunta muuta sopisi yhtä hyvin joukkoon musiikillisin perustein, mutta näihin liittyy jotain muuta, henkilökohtaista. Valpassilmäinen lukijani (toivottavasti ei se ainoa) "Jukes" korjaili taas pyyteettömästi virhettäni: olin nimittäin laittanut likaiseen zapatusinaani vain kymmenen albumia. No se helpotti eli kiitokset, pari albumia jäikin nimittäin harmittavasti rannalle. Lisään ne nyt viralliseen listaani: Freak Out / We Are In It Only For The Money.

Pelle Miljoona Oy - Radio Kebab (1982 Johanna)

Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä tämän albumin tarkoitusperistä. Sama "ysipolvinen" trokee toistuu joka hemmetin kappaleessa. Siihen päälle teennäiset sanoitukset. Ei jaksa innostua. Innostu sinä minun puolestani, ettei jää tarkoituksettomaksi näinä tarkoituksettomina aikoina, tämäkään tuote.

St. Petersaari - Miehen tie (1979 Kompass)

Suomalaisittain harvinainen bändi siinä mielessä, että sillä soitetaan pokkihuilua. Sitä samaa jota Ian Andersonkin soittaa. Bändi menestyi aikoinaan rokin Suomen mestaruuskisoissa ja esiintyi mm. Provinssirokissa kolmena perättäisenä kesänä. Toimittaja Jake Nyman toteaa että "Yhtye on akustiselta pohjalta toimiva kokoonpano, jonka melodisesti usein hyvin kauniisiin sävelluksiin yhdistyvät erinomaiset tekstit." Heh. Olenkohan minäkin oppinut nämä "hienot" kielikuvani Jakelta, alitajuisesti ovat ovat ehkä välillä tulleet esiin. Tavastian keikan perusteella yhtyeen musiikki on arvioiutu pilke silmäkulmassa "akustiseksi punkiksi". Katsokaa itse Wikipediasta enemmän, mikäli on motiivia. Musiikki on kyllä suomalaisittain omintakeista. Levyn yksi biisi voitti muuten yleisradion television levyraatiohjelman yhden jakson parhaan kappaleen arvonimen. Ei tainnut olla enää Jaakko Jahnukainen, oliskohan ollut Jukka Virtanen remmissä, siis ohjelman juintajana, ei sen enempää. (8,5) ja ylimääräiset kymmenykset (0.2) hienolle huilulle.

Papu & Pojat -Sama (1990 Cityboy)

Tällä Papu & Poikien albumilla on sellainen kiva poppikappale kuin Helle. Albumin kaikki kappaleet ovat muuten J. Karjalaisen käsialaa. Siinä lienee tämän albumin suurin erikoisuus ja mielenkiinto. Hyvin tehtyä, hyväntuulen kesäpoppia.

Freeman - Sama (1976 Love Records)

Osuuskaupan Jane, Kaksi lensi yli käenpesän ja Ajetaan me tandemilla olivat kiistatta kesän 1976 kovimmat kappaleet Suomi-rokin käyttömusiikin puolella. Käenpesä ja Tandem ovat jääneet perusbiiseiksi sille puolelle, jossa elämä ja musiikki kohtaavat. Leo Frimanin erityinen ääni sopii kumman hyvin näihin biiseihin, tai toisinpäin. Suurin osa kappaleista kuten puolikuupää ovat täyttä roskaa, mutta albuminn helmet riittävät antamaan (8)

Pelle Miljoona - Moottoritie on kuuma (1980 Johanna)

Jos minä jostain Pellestä pidän, niin tästä. Moottoritie on kuuma on Petri Tiilin paras tuotos. Albumi on täynnä hienoja suomalaisen jälkipunkin kappaleita. Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma, tahtoisin selittää,mutta laiva odottaa... Albumi on kypsenneen Pellen kypsiä kappaleita ja sanoituksia, joissa on oikeasti jokin ikuinen sanoma. Vapaus on suuri vankila? Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, ota toivon kipinä mukaan... Albumin soitanta ja tuotanto on huippua, ei mitään vanhan villasukan läpi tarkoituiksella äänitettyä teko fiilistelyä, vaan siinä kohdassa tehtyä oikeeta. Etrivissä oikealla kapeaposkinen Andy. Ehkä tämä ei ole kestänyt aikaa niin kuin olisi toivonut, mutta minulle tämä on sitä oikeaa pellemusiikiia. (8,1)

Hector - Hectorock (1974 PSO)

On pakko myöntää, että tämä levy oli ehkä suurin syy saada levari 1974. Biisejä oli kuultu radiosta ja nauhoitettu kasetille. Tätä on näemmä tullut rapinasta päätellen kuunneltua enemmänkin kuin muistinkaan. Ake, Make, Pera ja mä, Laura, Perjantai on mielessäin, Jatkuvuus, sarjakuva-rock, Coctail-sukupolven Satyricon, Sudenkorento, Imet piipustasi taivaat, Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi. Olivathan vielä kovemmat biisit Hautausmaa ja Lumi teki enkelin eteiseen toisella albumilla, mutta tämä tuli saatua joululahjaksi ja tästä tuli enemmän oma kuin Mirandoksesta tai muistakaan. Imet piipustasi taivaat on ehkä albumin parsa biisi, eikä kyseessä ole mikään omakohtainen juttu tuon piipun suhteen. Niissä ei koskaan palanut Borgum Riffiä väkevämpää. Jk. Noista albumin poliittisita ulottuvuuksista en siinä iässä vielä ymmärtänyt mitään, kyse oli jostain muusta. (8,4)

King Crimson - Starless And Bible Black (1974 Island ILPS 9275)

King Crimsonin parhaita yksittäisiä tavallisia kappaleita on tällä albumilla sijaitseva The Night Watch. Ihastuin siihen jo silloin loppuvuodesta 1975 , jolloin sain tämän albumin synttärilahjaksi koulukaveriltani "Jukesilta".Mopoilimme Lintusen Jarilla, joka halusi myydä tämän ja sitten se siunaantuikin minulle, mistä olen aina kiitollinen. Tämä Lp on ehkä Crimsonin erikoisimpia ja vaikeimmin sulateltavia, mutta samalla mielenkiintoisimpia. Itse pidän tästä ehkä eniten. Kakkospuolen täyttävät pitkät nimikappale ja Fracture ovat progen omintakeisinta proge mitä on kuultu. (8,8)

Barclay James Harvest - Oberon (1976 MCA)

Mikähän tässä nyt että laittaa kuvan oikeaan reunaan ja pakottaa tekstin vasempaan. No ihan sama. Musiikkia tehdään erilaisille kuuntelijoille mikä on perusjuttuja, mutta minä en kuulu tämän musiikin kuuntelijoihin. Ei mitään.... BJH on arvostettu jossain vuosikerrassa, mutta se ei ole tämä, vaikka tähänkin on sinänsä hyvin tehty tuote. Mocking Bird is singing in the trees, but I can't find it closer than as an very distant echoe. Ärsyttävää, muka-harmonivokaalista hypetystä.(7,8)

Leon Haywood - Come And Get Yourself Some (1975 20th Century)

Progepäänpuhdistaja lautaselle. Perussoulia ala Marvin Gaye, paitsi että kyseessä on Leon Haywood. En tavallisesti kuuntele enkä osta ihan tätä motownia, mutta jos löydän ns. keräilylevyn hyvin edullisesti ja se on kuitenkin alan piireissä rankattu kohtuullisen hyväksi tavaraksi, niin se, kuten tämä albumi osoittaa, löytää ainakin väliaikaisen kodin hyllystäni.

Tangerine Dream - Stratosfear (1976 Virgin)

Tangerine Dream on tässä vuonna 1976 tullut uransa kulminaatiopisteeseen. Vai onko? Näissä peijakkaissa tuntuu aina olevan jokin koukku, joka saa tartutettua itsensä. En siis todellakaan ole tämän tyylin musiikin suurimpia kuluttajia, mutta kaikessa harmittomuudessaan tämä on oman genrensä normaalia tasoa, mikä tarkoittaa sitä, ettei löydy oikein järkevää syytä haukkuakaan. Voisin hyvin kuvitella esim. Pirkanhiihtoon osallistuvan korvanapissa soivan tämän uudestaan ja uudestaan. (8)

Caravan - Blind Dog at St. Dunstans' (1976 RCA)

Caravan on laadukas progressiivista rokkia esittävä Brittibändi. Parhaita kokonaisuuksia on albumi Land Of Pink And Grey, jota en valitettavasti omista vinyylinä, CD:nä kylläkin. Kun nyt olen alkanut dokumentoida tähän palveluun nimenomaan vinyylejäni, niin pitäydytään nyt siinä, so far. Ostin tämän suht edullisesti jostain kirpparilta, ei niin kauan sitten, enkä odottanut mitään, sillä jo vuosi 1976 on minulle siinä rajalla että proge ei ole enää progea, vaan jotain muuta, vaikka käsite kuinka roikkuisi kiinni perälaudassa. Nyt kuuntelen tätä, jota en ole myöskään koskaan kuunnellut aidosti alusta loppuun. Vähien kuunteluyritysten jälkeen mielikuvaksi on jäänyt jälkiprogemainen jäähdyttelyvaihe siirryttäessä pikkuhiljaa AOR tyyppisen nuoren aikuisen paksumpaan lompakkoon. Täytyy kuitenkin sanoa tätä nyt kuunnellessani, että Cravan on vielä 1976 säilyttänyt itsekunnioituksensa. Eivät he tässä myy itseään mitenkään halvalla. Porukka osaa soittaa ja vaikka perinteisen progen mutkia oiotaan perusrokin suuntaan, niin jotain vanhaakin, eli noin viiden vuoden takaista yritetään kuitenkin ujuttaa sekaan tässäkin. (8) Jk. Kansitaiteesta vielä sen verran, että se ei ole Mauri Kunnaksen.

Procol Harum - Grand Hotel (1973 Chrysalis)

Humalassa en ole, joten olen varmaan jossain muussa väliaikaisessa sentimentaalisessa tilassa, kun nimittäin Procol Harum kuulostaa tavallista eli kuulomuistikuvaa paremmalta. Minulle yhtye profiloituu perinteisesti pitkälti kappaleeseen Whiter Shade Of Pale ja ja muutamaan muuhun valittuun ja siinä se. Tätä tuotosta olen tuskin koskaan jaksanut kuunnella alusta loppuun. No alun hetken hurmio ei johtanut nyt sitten kuitenkaan sen pidemmälle tälläkään kertaa. Alkaa kyllästyttää ja ihmetyttää miksi PH on niin ylistettyä. Aloituskappale Grand Hotel oli ihan ok, mutta sitten... Vastenmielisyyteni taitaa johtua siitä tuntemuksesta, että tässä yritetään vähän liikaa tehdä laaadukasta ja taiteellista sinfonista rokkia. Ei tyydytä esim. Moody Blues tasoon. Itse kuuntelen kyllä mieluummin Moodyja ja sitten kun haluan hyvää klassista niin kuuntelen ihan jotain muuta, vaikka Shubertia. (7,9)

Justin Hayward o John Lodge - Blue Jays (1975 Threshold)

Paikalla on neljäkymmentä prossaa Moody Bluesista ja kuunnellessa tuntuu ettei enempää tarvitakaan. Musiikki on vähintään yhtä hyvää kuin MB. Älkää uskoko jos joku väittää että MB ja tämä ovat jotain luuserimössöä. Tämän tyyppistä musiikkia on helppo yrittää verrata pohjimmaiseen pahnaan, mutta oikeasti tätä tarvitaan silloin tällöin ja se tekee tehtävänsä. Eräs RYM:iin arvion laittanut sanoi kyllä osuvasti että Bitannia on yksi ainoista suurvalloista, joilla ei ole laadukasta klassisen musiikin säveltäjää. Olen oivaltanut aikoinaan saman asian. Englannin ns. paremman musiikin perinne on heikolla pohjalla. Suomella on sentään Sibelius ja tietysti monia uudempia säveltäjiä. ....Meinasi ajatus karata, mutta taisi olla tarkoitus sanoa että ehkä brittiläinen melodinen, sinfoninen rokki on yrittänyt omalta osaltaan korjata tilannetta. Ei niin, että se olisi nostanut tasoa, mutta laittamalla klassisen musiikin elementtejä omaansa ja saamalla siten isomman yleisön tutustumaan edes Benjamin Britteniin. Moody Bluesin Days Of Future Passed on esimerkki siitä, miten nuorisolle tarjotaan klassista, valmiiksi pureskellussa muodossa. Koetan vielä selventtää: koska Briteillä ei ole korkean tason ns. vakavaa klassista musiikkia, niin heidän on ollut ehkä helpompaa yhdistää populaarimusiikkia ja klassista. Lopputulos on siinäkin tavallaan hieman vaatimaton, mutta ainakin minä tykkään vaihteeksi kuunnella tällaista helppoa sinfoniaa, sinfonista rockia. Iso orkka tässäkin on taustalla ja sävellystyö sille räätälöityä. Tämä musiikki saattaa olla monen mielessä jonkinlaisen väliinputoajan asemassa, koska se ei ole kunnon rokkia eikä kunnon klassista. No jos se ei ole kumpaakaan niin se on helppoa, mutta miellyttävää sinfonista poppia. Kun uskaltaa sanoa ääneen kuuntelevansa tällaistakin, niin voi huomata ettei se niin kauheata ollutkaan ja kaveritkaan eivät ainakan heti hylänneet. (8)

Amen Corner - The National Welsh Coast Live Explosion Company (1969 Immediate)

Walesilaisen Amen Cornerin musiikki tällä albumilla on sitten kai lähellä psykedeelistä poppia. Bändin keulahahmona hääri kitaristi-laulaja Andy Fairweather Low. Urkuri Blue Weaver on soittanut myös Strawbsissa ja Mott The Hooplessa. Eka puoli alkaa siedettävällä versiolla MacArthur Parkista. Iso porukka kaksine saksofoneineen saa jatkossa aikaan ihmeen kesyn tuloksen. Molemmat fonistit Mike Smith ja Allan Jones olivat myöhemmin perustamassa Judas Jump -yhtyettä. Alunperin yhtye oli suuntautunut blues ja jazz tyyleihin, mutta levy-yhtiö painosti heitä muuttamaan suuntaa kaupallisempaan päin. Ykköspuoli meni ja kakkonen alkaa Penny Lane coverilla. Varsin keskinkertaista, olisivatpa pysyneet alkuperäisessä suunnitelmassaa. Toisaalta tämä popimpi tyyli toi melko hyviä listasijoituksia ja sitä kautta varmaan enemmän riihikuivaa kuin mitä bluesjazzilla olisi irronnut. Yhtye oli toiminnassa vuodet 1966-69. Jollain tavalla tämä kuitenkin on sen verran rehellisen kuuloista touhua, ettei tule vaivautunut olo. Albumi saavutti Brittilistan sijan 14. (7,9)

Mailer MacKenzie Band - Sama (1971 Ampex)

Hollantilainen, tavallista tai paikoin hieman CCR:iin vivahtavaa rokkia esittävä bändi. Aikas rehelliseltä menolta tämä kuulostaa, joskin mallit on selvästi hankittu kanaalin toiselta puolelta. Mutta mistäs sitten ja mitäs sitten! Seuraavassa hetkessä CCR:sta ei ole haisuakaan. Hankitut esikuvat taitavat yltää myös isomman veden toiselle puolelle. Laatutuote, vaikkakaan ei sitä, mitä kuuntelen ja hankitut ominaisuudet eivät tunnetusti periydy. Mitähän tuokin nyt tässä tarkoitti? Ei mitään, mutta kun tulee mieleen hyvä lause, niin se pitää kirjoittaa alas, heti. (7,9) Eli hilkulla päästä kasin sakkiin.

Terry Jacks - Seasons In The Sun (1974 Bell)

Suurin syy tämän albumin omistamiseen sijaitsee ykköspuolen lopussa. Kuulin Seasons In The Sun -kappaleen ekan kerran kesällä 1974, viritettyäni vanhan putkiradioni Radio Luxemburgin taajuudelle. Oliskohan ollut 1040, suurin piirtein, keskipitkiä? Piiitttöööö Sstaivittsson Shouuuu esitteli Brittien Top 40 hittejä. Sävellys on Jacques Brellin. Ja sitten kiitokset yhden levyn "tuottajaihme" Jukesille tarkennuksesta: Peter Straividson oli tupakkamerkki, joka sponssasi listaa ja listan juontaja oli nimeltään Bob Stuart. Arto Sotavalta lauloi sen saman tein suomeksi: Päivät kuin unta vaan, auringon toi tullessaan. Biisille (9) ja albumille Seasons huomioon ottaen (7,9) J.K. Jacksin toinen Brell -biisi ja hyvä sekin oli If You Go Away.

Alex Bevan - No Truth To Sell (1971 Big Tree)

Amerikkalainen folkrock singer-songwriter Alex Bevan on levyttänyt nämä vuonna 1971 ja teki seuraavan albuminsa vasta 1976. Kappaleet ovat yhtä lukuunottamatta hänen omiaan. Jotain kuitenkin kertoo se, että kappale johon kiinnitin enemmän positiivista huomiota olikin juuri se albumin ainoa cover-biisi. Hämmennystä herätti edelleen se, että tuo kappale toi epäillyttävästi mieleen Loudon Wainwrightin hienon kappaleen Motel Blues jonka tunnen Paul Jonesin albumilta Crusifix In A Horseshoe. Bevanin kyseinen on nimeltään Brady Street Hotel ja säveltäjäksi merkitty Rolly Brown. Tämä Bevanin albumi on ns. out of print. Kuuntelin juuri tuon Motel Bluesin ja on todettava että sävellykset ovat riittävän erit, mutta tietty kohta menee yksi yhteen ja juuri tuo tietty kohta on se mikä jää erityisesti mieleen. (8)

Sandy Hurvitz - Sandy's Album Is Here At Last (1967 Verve)

Sandy oli 16-vuotiaana mukana Zappan porukoissa ja tarkoitus oli että Zappa tuottaa albumillisen Sandyn musiikkia. Lopulta kävi niin, että Zappan kiertue oli alkamassa eivätkä Sandy ja Frank olleet päässeet yhteisymmärrykseen albumin tuottamistavasta. Sandy halusi pelkistetympää ja ja Frank ilmeisesti olisi vienyt tuotantoa oman tyylinsä suuntaan. Zappan kerrotaan sanoneen, että no kun kerran haluat pelkistettyä, niin sitä sitten saat ja jätti Ian Underwoodin "tuottamaan" ja pari muusikkoa tukemaan Sandyn pianoa ja laulua. Tuloksena on erittäin intensiivistä musiikkia, jossa ovat pääosassa Sandyn hieno laulu ja piano. Yleisesti harmitellaan sitä, ettei FZ:lla ollut aikaa tuottamiseen, jolloin lopputulos olisi ollut toinen. Minä olen ehdottomasti sillä kannalla, että oli onni ettei FZ päässyt ylituottamaan tätä mestariteosta. Tämän aidompaa ei musiikki voi olla. Albumi on Top 10 listallani, forever. (9,6) Ps. Olen jo aiemmin arvioinut tämän blogillani, ihan ensimmäisenä albumina, mutta jostain syystä se ei tule esiin haulla. Tämä ansaitsee tulla otetuksi esille uudestaankin.

Tangerinen Dream - Ricochet (1975 Virgin)

Progressiivista elektronimusiikkia 35 vuoden takaa. Tässä ollaan mentaalisella matkalla ilman kiirettä, mikä sopii hyvin näin työpäivän jälkeen. Olenkohan vain tavallista paremmalla tuulella, käytyäni jo eilen katolla pudottamassa ylimääräistä lumilastia, sillä tämä Ricochet tuntuu heti alkuunsa laatuunkäyvältä matkanteolta. Kehuttuun Phaedraan en ole saanut sitä tuntumaa, mikä edellyttäisi kehusanoja, mutta tämä tuntuu toisenlaiselta. Musiikki on selkeän yksinkertaista ja tyylikästä Berliinin koulun mallia. Antaudun nyt vietäväksi...

John & Yoko / Plastic Ono Band With Elephant's Memory - Some Time In New York (1972

Zappa mukana jameissa, jotka Yoko Ono pilaa omituisella "laulullaan".

Mungo Jerry - Sama (1970 Janus Records)

Kesäaikaan vaan, meno makeeta on, päivä jokainen on korvaamaton... Tämän Mungo Jerryn ekan albumin omistamiseen antaa riittävän syyn kappale In The Summertime. Arvostan myös joitain ulkokohtaisia asioita kuten avautuvia Unipak kansia. Sisällä on sama sivunkokoinen kuva yhtyeestä pienen vesiputouksen äärellä, kuin on jossain albumin toisessa painoksessa kansikuvana. Yhtyeell ominaista soundia on omalta osaltaan luomassa kontrabasso, mikä lienee aika epätavallinen soitin rockyhtyeessä. Musiikkityyli yhdistelee bluesia, ragtimea, dixielandia ja vaudevillea. Netissä löysin tälle genreksi "swamp rock". Yksi Mungo Jerrykin täytyy miehellä olla hyllyssä ja se on tämä. Tarkemmin muistellen on siellä toinenkin, nimittäin livealbumi Electronically Tested. In the Summertimelle (8). Sen tunnetuin esittäjä suomeksi nimellä Kesäaikaan on muuten Ernos. Heps! Albumin viimeiseksi onkin piilotettu vielä mukava biisi Tramp. Mungo Jerry on jäänyt jossain määrin aliarvostetuksi, ehkä siksi että sen musiikki ei ole kaikin puolin muodikasta kontrabassoineen, viuluineen, haitareineen ja sellainenkin soitin kuin kazoo kuuluu kuulemma myös jos osaa kuulla. Ei kasi tästä ole kuitenkaan yhtään liikaa.

Gerard - Sama (1975 Caribou Records)

Chicago -klooni ihan kantta ja sisäpussia myöten? Malli on tosiaan kuin suoraan Chicagon viidennestä ja ehkä parhaasta. Musiikkikin tavoittelee Chicagon soundia, mutta ihan hyvä ettei sitä tavoita. Tarkoitan edellisellä sitä, että Gerard on ihan hyvää ollessaan Gerard. hauskaa on, että albumin on tuottanut Chicagon tuottaja William Guerico. Kymmenhenkisen porukan soulahtava torvimusiikki menettelee, mutta tosipaikan tullen löydän kyllä kuunteluun sen oikean. (7,9)

The Smiths - The Queen Is Dead (1986)

Taas yksi murheenkryyni, josta pitäisi olla innoissaan ettei julistautuisi typerykseksi. No minun kohdallani ei taida olla enää sitä vaaraa, viitaten noihin aiempiin sanomisiini. Olen kuunnellut tätä jälkipunkkia jonkin verran, tosin aloitin parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä se syy nihkeään asenteeseeni tämän suhteen lieneekin. Olen oppinut ymmärtämään että tällä on ollut suuri merkitys niille jotka ovat olleet otollisessa iässä tämän ilmestyessä. Pelastaudun mädiltä kananmunilta ja tomaateilta sanomalla että Smith on hienoa musiikkia niille jotka ovat oppineet siitä aikanaan pitämään. Suomi on hyvä paikka meille suomalaisille ja Smith erinomainen yhtye englantilaisille, isoveljiensä jälkiaallokoissa jäähdytteleville postpoppunkkareille. Morisseyn itsetyytyväinen laulutapa on siinä rajalla että meneekö yli tai ali, mutta pysyy kuitenkin mielestäni nippanappa vakavasti otettavan puolella. Parasta soitannassa on kitaristin toiminta. Herra paratkoon että olen ainakin yrittänyt tämän kanssa. Mutta kun ei puhuttele, niin ei. Annan nyt kuitenkin tästäkin kahdeksan, sillä on tullut ehkä annettua se muutamalle huonommallekin. RYM:ssa joku vain yhden tähden viidestä antanut sanoo: "Who can stand this wining?". (8)

Andy Summers & Robert Fripp - I Advanced Masked (1982 EG Records)

En ole koskaan päässyt oikein sisälle tähän kahden kitaristin tuotteeseen. Nyt tuon alla olevan Blind Faithin jälkeen tämä kuulostaakin yllättävän raikkaalta. Genreksi mainitaan taiderock. Summers tunnetaan Police yhtyeestä ja Fripp King Crimsonista. Moog -syntetisaattori on isossa roolissa, salaperäisen avaruustunnelman luojana, mikä sopii minulle oikein hyvin. Kappaleet ovat melko lyhyitä, mutta ne sulautuvat saumattomasti yhteen ja samaan harmoniaan. Kaikki musiikki on instumentaalista. Rentoa ja meditoivaa, rauhoittavaa, eipäs hötkyillä, jos ei tänään, niin ehkä huomenna. Tätä lienee käytetty suomalaisten mieshiihtäjien mentaalivalmennuksessa ennen Vancouverin tämänvuotisia Olumppialaisia. Ehkä tällä saisi sponsoritkin transsiin seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Pakko antaa kuitenkin enemmän kuin Blind Faithille alla. (8,1)

Blind Faith - Sama (1969 RSO)

Bluesvetoista rokkia soittotaitoiselta porukalta. Periaatteessa ns. supergroup, mutta tekemällä kasatut superryhmät onnistuvat harvoin. Näkisin sen johtuvan siitä, että pelkkä soittotaito ja yhteen soittamisen taitokaan eivät riitä, ellei yhtyeessä ole selkeää innovaattoria, tarvetta sanoa jotain mielestään tärkeää ja intohimoa saada muut toteuttamaan omat tavoitteensa. Winwoodista ei siihen ole. Blind Faith on tällä ainoaksi jääneellä albumillaan onnistunut keskimääräistä paremmin kaikessa muussa paitsi kansitaiteessa. Albumin aloittava Had to cry today toistaa samaa Creamimaista, mutta ei mitenkään erityisen nerokasta riffiä vähän liikaakin. Kappale rakentuu tuolle riffille ja toistaa itseään kyllästymiseen asti, melkein yhdeksän minuuttia. Toinen biisi taas ehtii loppua ennenkuin siihen saa kunnos tuntumaa. Tämä Can't find my way home on ehkä albumin tunnetuin kappale muidenkin esittämänä. Hyppään vähän yli ja siirryn viimeiseen yli 15 minuuttiseen jammailuun, joka sekään ei ole enempää kuin vain hyvä mutta olisi parempi ilman Bakerin tyhjää rumpusooloa. Albumi on keskinkertaista bluesjamia, jossa saattaa tuoksahtaa hienoinen psykedeelinen aromi, mutta mutta... En juuri innostu Claptonin soolotuotannosta, enkä näe tässäkään syytä innostua. Creamissa menettelee. (8)

Little Feat - Feats Don't Fail Me Now (1974 WB)

Tuossa alapuolella on toinen Little Feat, joka olikin minun makuuni edellisen sailing Shoesin jälkeen. Ajattelin jo kuunnelleni yhtyettä väärin, mutta en sentään. Tämä palaa takaisin SS:n Southern Rock boogietyyliin. Yhtye soittaa tässäkin hienosti. Hyvän bändin kuulee, mutta kun musiikki ei kaikin osin ole omaa lempilajiani, niin... Albumi tosin yllättää siinä, että kappaleet ovat toisiinsa nähden vaihtelevan tyylisiä, vähän kuin se kuuluisaksi tullut Forest Gumpin suklaarasia. Ei välttämättä tiedä mitä saa seuraavaksi. Laatutuotteelle on kuitenkin annettava pisteitä, vaikka oma musiikkimakuni ei olekaan tämän rasian makumaailman mukana. (8) Kuinka väärässä olinkaan, nimittäin toisella puolella meno paranee ja kappale Fan osoittautuu upeaksi eikä kymmenminuuttinen Meddleykään jää siitä pahasti. Mutta tuo Fan on ihan huippu, suklaarasian maukkain, ja kuin tehty minulle. Kaikki osat loksahtavat kohdalleen, kuin mittatilaustyönä. Menee korkealle lempparibiisieni listalla. Erikoinen bändi. Uusi tuomio kakkospuolen jälkeen (8,5)

Little Feat - The last Record Album (1975 WB)

Haukuin yhtyeen Sailing Shoes -albumin aiemmin ja samalla koko Little Featin, mutta tämän kohdalla täytyy ottaa vähän takaisin. Musiikki on erilaista. Se on jazzipitoista West Coast rokkia funkilla poljennolla ja sopii minulle hyvin. Yhtye näyttää RYM:ssa jakavan porukan. Tästä ei pidetä, koska tämä menee jazzin puolelle ja minä taas pidän juuri samasta syystä. Ei ole tullut kuunneltua tätä kovin vakavasti enkä muistanut lainkaan mistä oli kyse. Tämä on joka tapauksessa hyvä tapaus. Erinomaiset muusikot soittavat kurinalaista (ehkä liiankin). Hyvin tuotettua ja soitettua. Tämä nousee nyt ylemmäs arvoasteikollani. Hieno LP. Pitää ottaa se Sailing Shoes uudelleen tarkasteluun. Oliko minulla vain huono hetki tuolloin. (8,4)

Amon Duul - Psychedelic Underground (1969)

Maanalaista psykedeelista krautrokkia. Alkuun kävin muutaman kerran tarkistamassa onko neulaan kerääntynyt pölyä ja kun puhaltelukaan ei auttanut, piti testata toisella levyllä. vika ei ollut neulassa vaan albumin äänityksessä. Yksi tätä musiikkityyliä kuvaavista sanoista on "noise". En malta olla lainaamatta RYM:sta löytämääni hauskaa rewieviä: Kuinka moni mahtoikaan palauttaa albuminsa takaisin liikkeeseen koska:

- levysssä on jotain vikaa, se on viallinen

- ei kyllä tässä täytyy olla jotain vikaa, ei mikään bändi levyttäisi tällaista

- minä luulin että tämä on rokkilevy

- en muista nähneeni tarraa jossa sanotaan tämän olevan lo-fi

- yrittäessäni kuunnella ekan kappaleen loppuun, koirani karkasi ja paskansi mennessään kenkääni

-kun lopulta sain kuunneltua ekan kappaleen loppuun asti, vaimoni karkasi ja...

-haluan rahani takaisin, en ole enää sama ihminen

-tähän on varmaan laitettu vahingossa väärää musiikkia, kuulosta huonon filmin soundtrackilta

Tämä on siis musiikki-instrumentein tuotettua melua. Nykypäivinä bändiin voisi törmätä Kaustisten Etnoteltassa, jossa vanhempi herrasväki kuuntelee kaiken alusta loppuun paikaltaan hievahtamatta, ilmeelläkäänkään osoittamatta että siinä olisi jotain outoa. Isoa kalaa kannattaa yrittää pyytää, vaikkei sitä saisikaan, vai miten se meni. Mutta kun vain jaksaa kunnella, niin yhtäkkiä huomaa rummuttelevansa sormenpäillään pöydänreunaa. Rytmi on kuin lappalaisesta shamanistisesta, samaa kuviota loputtomiin toistavasta taikatuokiosta. Taitavat soittajat olla saksalaisten sotapoikien jälkeläisiä. Isät ovat Lapin keikallaan istuneet nuotiolla ja kuunnelleet nunnuka nunnuka lailaa lailaata. Suomessa, tässä "Baseballsien" maassa Amon Duul onkin ollut suosittua. Jotain outoa siinä vaan on, että tätä jaksaa kuunnella ja huomata jopa pitävänsä. On tämä jotenkin vaan niin suomalaista.

Derek & The Dominos - Layla And Other Assorted Love Songs (1970 RSO)

Tämä on albumi jota olen pantannut syystä että olen koettanut antaa itselleni vielä aikaa ymmärtää se jokin mikä ilmiössä Eric Clapton piilee. Nyt on todettava, että tässä suhteessa minulla ei ole enää ole toivoa. Albumi kannattaa (ehkä) omistaa Laylan vuoksi, mutta muuten se on minulle melko yhdentekevä. En ole jostain syystä koskaan erityisemmin innostunut Claptonin musiikista sen paremmin kuin kitaroinnistakaan. Jonkin verran on tullut hankittua Claptonia vuosien mittaan, yleensä heräteostoksena. Aivopesun tuloksena ostohetkellä ainoa ajatus on, ai niin tämähän on hyvää, kun se on Claptonia ja kotona taas ihmettelen että missä se hyvä piileksii. Se on vähän sama kuin huono mainos saa ostamaan tuotteen jota ei tarvitse, koska sen mielikuva on jäänyt kelluskelemaan kytikselle mielen epävarmalle harmaalle vyöhykkeelle. Nuhaista kissanpentua muistuttava naukukitara inhottaa. Laulutapa on teennäinen. Musiikki joko mahtailevan pompöösiä tai imelän sentimentaalista, mautonta toffeeta joka tarttuu hampaisiin. Pahinta on kun nuo edelliset ominaisuudet yhdistää vielä tekovaatimattomuuteen. Päätän tämän yliarvostetun Kermamiehen yliarvostetun albumin ja uran haukkumisen katkelmaan Juice Leskinen Claptonille omistamasta runosta, jonka taso voisi hyvin kuvata esikuvansa: "Clap clap clap clap clap clap clap clap..." (7,8) Pattie Boyd (10)

Man - 2 Ozs Of Plastic With A Hole In The Middle (1969 Dawn tämä Get back 2001)

Lainaus RYM:sta "British hard rock blues meets West Coast psychedelic guitar rock." Samassa yhteydessä voi ottaa vertauskohteeksi myös Hawkwindin spacerockin. Verrattuna useimpiin myöhempiin Man albumeihin on tämä erilaista. Jotain Pink Floydinkin mieleen tuovaa tässä paikoin on. Uriah Heep on tainnut lainata Manilta jotain. Albumi on sekoitus erilaisia musiikillisia tyylejä. Albumia kuunnellessa mielenkiinto pysyy yllä odottaessa, mitä ne seuraavaksi keksivät. Maukasta ja myös progressiivista vuosikertahilloa. Hyväntuulista. (8,8)

Aliotta Haynes Music - Sama (1970 Ampex)

Tietyntyyppinen kantrirokki ei sovi minulle, mutta tämä ei ole lähelläkään sitä. Aliotta Haynes Music ryhmä koostuu vain kolmesta Chigacolaisesta kaveruksesta ja genre kai on jollain muotoa kantria, vaikka minä en sitä tässä tunnistakaan. Meinasin jo laittaa tämän epäonnisten hankintojen kasaan, mutta kannatti antaa sille mahdollisuus. RYM:ssa joku kuvailee tätä "guitar driven, soft, vocal harmony country rock." Yhtyeessä soittavat Ted ja Mitch Aliotta sekä Skip Haynes. Mitch on laulanut Rotary Connection -yhtyeessä, jolta blogilla on albumi esittelyssä. Skip on paitsi asunut intiaanien parissa ja on intiaanitanssija niin ollut myös vuoden Euroopassa. Kun tämä nyt sitten varmaankin menee kantrirokin karsinaan, niin minusta tämä on keskimääräistä parempaa sellaista. Fire And Rain on James Taylorin sävellys, muut bändin omia. Onkohan olemassa käsite psykedeelinen kantri? Albumi jaksaa säilyttää tasonsa loppuun asti, mikä lienee merkki siitä, että materiaalia on ollut riittävästi. Tämä kannattaa ottaa kuunteluun silloin tällöin. (8,5)

Roy Head - Same People that you meet going up you meet going down (1970 Dunhill)

Karheaäänistä sinisilmäsoulia. Tämä albumi ei RYM:in arvioissa ole hänen parhaitaan, mutta minusta tämä kuulostaa vahvasti tuotetulta ja varhaista funktyyliä tavoittelevalta rytmi-ilottelulta, jota kelpaa kuunnella. Head ynnä kuusihenkinen joukkue jumputtaa brassvetoista jykevää rytmiä. Basistin toiminta miellyttää erityisesti samoin kitara. Soittajista mainitaan vain etunimet. Trumpettia soittaa Bobby, saxofonia Billy, rumpuja Sid, urkuja Ronald, kitaraa David ja bassoa Eddie. Albumin tuotti Huey P. Meaux. (7,9)

The Moody Blues - Every Good Boy Deserves Favour (1971 Treshold)

Taattua ja turvallista Moody Bluesia sunnuntaisen iltapäivän lumimyräkän keskelle. Tuli rapisee takassa, kahvimuki vieressä, telkkarissa pyörii nonstoppina Fraser -uusintoja eikä tarvitse lähteä minnekään.

V/A - Picnic (1970 Harvest)

Picnicillä olaan Harvest levy-yhtiön kanssa. Tupla-albumilla on paljon musiikkia sellaisilta yhtyeiltä, joiden tuotantoon olisi aikomus tutustua, kuten kevin Ayers, Bakerloo, The Greatest Show On Earth, Third Ear Band, Forest, Panama Limited, Quatermass, Tea & Symphony ym. Albumilla on myös Pink Floydin Waters -kappale Embryo, jota ei löydy tietääkseni muualta. Kannen kuvaa suurentamalla näkee albumin bändiluettelon kokonaisuudessaan. Tämä on nyt ensimmäistä kertaa kuuntelun alla. RYM:stä löytyy "mburgh" nimimerkin kappale kappaleelta kuvaus ja arvio. Almumi on muuten siellä tullut rankaktuksi sijalle 21 vuoden 1970 albumeista. Kansitaide by the way by Hipgnosis, once again.

Rare Bird - As Your Mind Flies By (1970 Charisma)

Tuolla alempana tämän yhtyeen ekan albumin kohdalla taisin kirjoittaa jotain sellaista kuin että se ei kuulosta miltään muulta progebändiltä, vaan on omanlaistaan. Tutkittuani asioita, taidan tietää yhden teknisen syyn asiaan. Yhtyeessä ei ole oleenkaan kitaraa, mutta sen sijaan kaksi kosketinsoittajaa. Urkujen ja sähköpianon vuoropuhelu tekee musiikista omituisen kiehtovaa. Verrattuna tuohon VDGG:iin tässä ei ole mitää tekosyvällistä ja solistikin laulaa luonnollisesti. Albumi sisältää erittäin tyylikästä, pakotonta progressiivista rockia. Rare Bird on niitä progeyhtyeitä, jotka ovat olleet minulle tuntemattomia. Albumin kiehtovuus ei tietenkään perustu vain mainitsemaani kitarattomuuteen ja tuplakoskettimiin, kyllä sävellykset ja koko paketti on sellaista mitä olen vielä toivonut löytyvän. Täytyy ostaa myös CD:nä. Albumi menee ehdottomasti kuuntelulistani kärkeen tällä hetkellä. Kakkosen loppupuolella tulee yllättäen mukaan "kitara". Aidon kuuloinen kitarasoundi on kuitenkin saatu aikaan jollain kosketinsoitttimella. Ravelin Boleroa soitetaan myös. Tällaiset klassisen musiikin lainaukset ovat olleet ilmeisesti ajan käytäntö, tarvitsematta edes kiittää jo kuollutta säveltäjää. Boleroa lainaili samoihin aikoihin myös Colosseum. (9,4)

Van Der Graaf Generator - H To He Who am the Only One (1970 Charisma)

Vancouverin olympialaisten mäkihyppy hieman häiritsee tätä harrastusta juuri nyt. No niin sitten tämän kimppuun. Olen alitajuisesti kieltäytynyt sanomasta ääneen sitä, mikä Van Der Graafissa on se tekijä, joka ei ole nostanut sitä minun korvissani ykköskastiin. Vaikka koko bändi personoituu pitkälti sen kitaristi-laulaja Hammiliin, niin juuri Hammilin laulu on se. Uskalsin sanoa tämän tässä vasta kun sain RYM:sta tukea. Siellä joku kiinnitti huomiota Hammilin lauluun ja käytti sanaa melodramaattinen. Juuri tuota laulu on, olisinpa keskinyt sen itse. Siedätyshoito kuitenkin tehoaa, sillä kuuntelukertojen lisääntyessä ja saadessani kirjoittaa asia auki tähän, myös sietokyky lisääntyy. Kaikkeen tottuu? Maailman mitassa VDGG ei koskaan noussut suurten joukkoon, vaikka periatteessa pontentiaa onkin. Albumi on tasaisen hyvää progea alusta loppuun. Progeen tutustumista ei ehkä tästä kuitenkaan kannattaisi aloittaa. Kiinnitin huomiota tutun tuntuiseen, kiinnostavaan kitaraan kappaleessa Emperor ja kannesta löytyikin selitys. King Crimsonin kitaramestari Robert Fripphän siinä veivailee. VDGG:ia kuunnellessa minulle tulee pakkomielle miettiä miltä musiikki kuulostaisi jonkun muun kuin Hammilin laulamana. (8,9)

Butts Band - Sama (1973 Blue Thumb)

Meinasin jo sanoa että emmä nyttiärä...tämmöstä...

välipäivämusiikkia, mutta emmä nyvvoi sillaikaan

sannoo. Tässä on hyvä tuatanto ja tiukka paketti

yhteytettynä ammattitaitoisiin muusikoihin. Luulin

ensin amerikkalaiseksi bluesrokiksi mutta taitaakin

olla Briteistä. No oikeesti hei, ei mitään mullistavaa,

mutta aikalailla päälle keskitason kylläkin. Jaahas..

niin tämän yhtyeen tunnettuus liittyy Doorseihin.

Morrisoni kuoltua ja tultua haudatuksi Pariisiin

(oletko jo käynyt hänen haudallaan?) osa hänen

bändiläisistään, siis Densmore ja Kreiger

jatkoivat Butts Bandina. Soiskohan tuolla syvyyksissä

nyt jokin suurempikin syvyys, nyt kun tietää historiaa,

vai onko se sittenkin vain siinä, siinä ittessään? Onhan

tätä tietysti mielenkiintoisempaa kuunnella kun tietää,

että itse Morrison jne... Hard-bluespop rokkia. Noista

bändin muista kavereista Jess Roden on laulanut ja soittanut

kitaraa mm. Alan Bownin kanssa ja omassa Bronco

porukassaan, Phillip Chen soitti myöhemmin bassoa Rod

Stewartin, Pete Townsendin ym. kanssa ja Roy Davies

koskettimia brittiläisessä Gonzalesissa. Kaikilla näyttää

riittäneen töitä tämän Butts Bandin jälkeenkin (8)

Osibisa - Osibisa (1971 MCA)

Armollista jazzfuusio-maailmanmusiikia siinä mielessä että se jättää tilaa. Jättää siis tilaa aloittelevammallekin kuulijalle löytää polkunsa sisälle ja sisällä, mutta ei tällainen hieman kokeneempikaan harrastaja jää vaille virikkeitä. Huippuluokan keskitason progejazzworldrokkia. Vuosiluku on niinkin varhainen kuin 1971. Roger Deanin kansi. (8,6)